Turha etsiminen. Koska Harry ei uskonut ylenluonnollisia ilmiöitä, päätti hän varmasti jonkun tuntemattoman kuljeskelevan kaivoksessa. Mutta jos hän kuinkaki tarkasti, haki ja etsi pienimmistäki syvennyksistä käytävän seinissä, oli kaikki turhaa, eikä hän voinut saada vahvistusta luulollensa.
Harryn täytyi taas jättää salaisuuden ilmi-tuleminen sattumuksen nojaan. Hän näki senkin jälkeen silloin tällöin valon, joka liehui yhdestä paikasta toiseen niinkuin virvatulet, mutta se näyttäytyi ainoastaan lyhyinä välähdyksinä ja hänen täytyi heittää yrityksensä saada selville syy siihen.
Jos Jack Ryan ja muut taikauskoiset kaivostyömiehet olisivat nähneet tuon haaveellisen tulen, olisivat varmasti päättäneet sen olevan ylenluonnollisen ilmiön.
Mutta se ei juolahtanutkaan Harrylle mieleen. Eikä vanhalle Simollekaan. Ja kun he keskustelivat yhdessä niistä, aivan luonnollisten syitten vaikuttamista ilmiöistä, sanoi vanha kaivosmestari:
"Odottakaamme poikaseni. Kyllä se kerran vielä selviää".
Kuitenkin mainittakoon, ett'ei tähän asti Harrya eikä hänen isäänsä vastaan mitään pahaa oltu yritetty tehdä.
Jos se kivi, joka tänään oli pudonnut James Starrin jalkojen juureen, oli jonkun pahantekijän heittämä, niin oli se ensimmäinen rikoksellinen työ tässä suhteessa.
James Starr arveli kiven pudonneen käytävän kattoholvista. Mutta Harry ei voinut tyytyä niin yksinkertaiseen selitykseen. Kivi oli hänen ajatuksensa mukaan heitetty, eikä itsestään pudonnut. Kimmahtamatta ei se koskaan olisi kulkenut heittolinjaa, jos sitä ei olisi pannut liikkeelle joku ulkonainen voima.
Harry huomasi sen tapauksen varmaksi vahingoittamis-yritykseksi itseään ja isäänsä vastaan, taikka insinööriä vastaan. Siitä mitä lukija on kuullut, on hän ehkä valmis myöntämään, että Harryllä oli syytä luuloonsa.
Seitsemäs Luku.