"Herra James", alkoi Simo Ford. "Näistä kymmenestä vuodesta ei ole päivääkään kulunut, jona Harry ja minä emme ole miettineet, miten kaivoksen voisi jälleen saattaa entiseen arvoonsa … ei sitä päivää! Me olimme päättäneet, että, jos löytyisi ainoakaan hiilikerros jäljellä, etsisimme sen. Mutta millä keinoin? Tutkimisellako? Sitä emme taitaneet, mutta meillä oli kaivostyömiehen vaisto, ja usein vie vaisto suoremmin päämäärää kohden kuin järki. Niin ainakin minä uskon…"
"Jota minä en tahdo kieltää", virkkoi insinööri.
"Mutta kuulkaas, mitä Harry on huomannut pari kertaa kaivoksen länsiosissa. Äkkiä sammuvia valoleimauksia, jotka näyttäytyivät liuskakiven tahi sora- ja maatäytteiden läpi käytävien loppu-päässä. Miksikä syttyivät nämät valot? Minä en sitä voinut, enkä vieläkään voi sanoa. Mutta ne ilmoittivat kuitenkin kaasua löytyvän läheisyydessä, ja minulle tuo kaasun oleminen ilmoitti myös hiilikerroksen löytyvän".
"Eivätkö ne saattaneet aikaan mitään räjähdystä?" kysyi insinööri innokkaasti.
"Kyllä, osittain vähäisiä räjähdyksiä", vastasi Simo Ford, "ja semmoisia, joita itse koetin toimittaa, kun tahdoin varmaa tietoa, löytyikö kaasua. Muistattehan miten ennen muinoin koetettiin estää räjähdyksiä kaivoksissa, ennenkuin Humphry Davy nerollansa keksi varolamppunsa?"
"Kyllä, te tarkoitatte 'katujaa'? Mutta minä en ole koskaan nähnyt sitä käytettävän".
"Niin, tosiaankin, te olette huolimatta 55 vuodestanne liian nuori sitä aikaa muistaaksenne. Mutta minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi ja olen nähnyt viimeistä senlaatuista lamppua käytettävän. Sitä kutsuttiin katujaksi, sentähden että se oli puettu suureen munkki-kaappuun. Hänen oikea nimensä oli the fireman (tulimies). Silloin ei tunnettu muuta keinoa, jolla olisi voitu hävittää vahingollista kaasua, kun hajottaa sitä pienillä räjähdyksillä, ennen kuin sitä ehti kokoontua paljolta ylös kaivoskäytäviin. Sentähden ryömi katuja, kasvot peitettynä, paksu munkkipäähine päässä ja koko vartalo puettu ruumiinmukaiseen paksuun pukuun, pitkin maata. Hän hengitti ala kerroksissa, joissa ilma oli puhdasta, ja oikealla kädellään kohotti hän päänsä yli palavaa tulisoittoa. Kun hiilihappoista vetykaasua oli levinnyt ilmaan niin paljon, että siitä syntyi rämähtävä sekotus, tapahtui räjähdys, tuottamatta minkäänlaista vahinkoa, ja tätä menettelyä usein uudistamalla, voitiin estää suurimmat vahingo-tapaukset. Toisinaan sai katuja räjähdyksestä niin kovan iskun, että hän siitä kuoli. Toinen tuli silloin hänen sijaansa. Näin jatkettiin, aina siksi kuin Davyn lamppu tuli otetuksi käytäntöön kaikkiin kaivoksiin. Mutta minä tunnen vallan hyvin, kuinka tuo kaikki kävi päinsä ja olen sen kautta tullut varmasti tietämään, että täällä löytyy kaasua ja siis myöskin kivihiili-kerros Dochartin kaivoksessa".
Kaikki mitä vanha kaivosmestari oli kertonut "katujasta" oli aivan todellista. Juuri tätä tapaa käytettiin ennen muinoin kaivoksissa ilman puhdistamiseksi.
Hiilikaivoksissa ilmaantuva kaasu on väritön ja melkein hajuton, sillä on vähäinen himmeä valo ja sitä on tuiki sopimaton hengittää. Kaivostyömiehet eivät voisi elää semmoisessa kaasussa — yhtä vähän kuin valokaasulla täytetyssä kaasumittarissa. Niin pian kuin tähän kaasuun sekoittuu 8 taikka ainoastaan 5 prosenttia puhdasta ilmaa, syntyy rämähtävä sekoitus, ja jos tämä syystä tai toisesta syttyy, seuraa siitä melkein aina hirveitä onnettomuuden tapauksia.
Tämän vaaran poistaa Davyn varolamppu siten, että se, sulkien valoliekin metallikangas-putkeen, eroittaa lamppuliekin, joka polttaa sisällä olevan kaasun, vaan ei sytytä metallikutouksen ulkopuolella olevaa kaasua. Sitä lamppua on tehty täydellisemmäksi ainakin kahdellakymmenellä tavalla. Jos se lyödään rikki, sammuu se. Jos kaivostyömiehet vastoin kovinta kieltoa aukasevat lampun, sammuu se myöskin. Minkätähden tapahtuu kuitenkin räjähdyksiä? Sentähden ett'ei mikään voi estää työmiesten varomattomuutta, jotka välttämättömästi tahtovat sytyttää piippuansa, taikka että jonkun työaseen isku lennättää pienen kipinän.