"Hyvästi siis, Simo", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen tahtoaan värisi liikutuksesta.
"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!" sanoi kaivosmestari. "Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran vielä Aberfoylen!"
Insinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa mielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut liikutuksesta välkkyvät silmänsä.
Vielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.
Tämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta kaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut toteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.
Ja nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka käskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.
Eräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan? Dochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä nimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun päivät — parhain aika koko hänen elämässään!
James Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän pahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen. Häntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.
Oliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden hiilikerroksen? Ei!
James Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli tyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli itse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti vakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.