"Ei", kertoi hän itsekseen, "ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että se, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut Simo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden seikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua … ja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää salassa!…"
James Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.
Toiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi, sekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut häntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän ei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt, mitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen. Hän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen ja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan päivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä Dochartin kaivoksessa.
"Lähden, kun lähdenkin!" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko eneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.
Tuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä, joiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella tulella.
Vaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli silmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.
Noin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua, toi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.
Tämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi huomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.
James Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen, jonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty vanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.
Tälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu: