James Starr, joka hymyilyllä oli osoittanut myöntymystään Simo Fordin tuumiin, puristi hänen kättään ja kaikki kolme kääntyivät nyt, ja Madge heidän kansansa kohti käytävää, palataksensa Dochartin kaivokseen.
Alkupuolella matkaa ei tapahtunut mitään erinomaista. Harry kulki edellä pitäen lamppua päänsä yläpuolella. Hän kulki huolellisesti suurinta käytävää, poikkeamatta noihin ahtaisin sivukäytäviin, jotka pääkäytävästä erosivat joka suunnalle. Näyttipä kuin paluumatka kävisi yhtä onnellisesti kuin tulomatkakin, vaan silloinpa tapahtui varsin ikävä seikka, joka teki kulkijoiden tilan melkein tukalaksi.
Kuin Harry kerran kohotti lamppuaan, tapahtui kova ilmanliike, niinkuin näkymättömiä siipiä olisi kovasti viuhkottu. Lamppu luikahti Harryn käsistä, putosi kiviselle maalle ja särkyi palasiksi.
Yht'äkkiä seisoivat nyt kaikki pilkkosen pimeässä. Öljy oli valunut lampusta, niin ett'eivät voineet sitä enään käyttää.
"No, Harry", huudahti Simo Ford, "tahdotko että taitamme niskamme koti-matkalla?"
Harry ei vastannut. Hän tuumaili. Pitikö hänen tässäkin tapauksessa huomaamaan jonkun salaisen olennon työtä? Löytyikö täällä syvyydessä vihollinen, jonka selittämättömät juonet kerran tuottaisivat suuriakin vastuksia? Suojeliko joku omaksi hyödykseen uutta hiilikerrosta kaikesta louhimisesta? Todellakin, se oli mahdotonta, mutta tapahtumat sitä ajatusta puolustivat, ja ne olivat niin selvät, että aavistuksetki kävivät todennäköisiksi.
Mutta heidän asemansa oli joksenkin vaikea. Heidän täytyi pilkkosen pimeässä kulkea noin neljäs osa peninkulmaa pitkin suurta käytävää, joka vei Dochartin kaivokseen. Siitä oli vielä kuljettava noin tunnin matka, ennenkuin saapuisivat asuntoon.
"Astukaamme eteenpäin!" sanoi Simo Ford. "Me emme saa heittää hetkeäkään käyttämättä. Tunnustellen kuljemme eteenpäin sokeiden tavoin. Meidän on mahdotoin eksyä. Ne sivu-käytävät, jotka päättyvät tiehemme, ovat ainoastaan myyränkäytäviä, ja jos me kuljemme suurta käytävää, niin varmasti tulemme aukolle, jonka kautta tänne tulimme. Sitte tulemme vanhaan kaivokseen. Sen tunnemme, eikä tämä suinkaan ole ensi kerta kuin Harry ja minä kuljemme siellä pimeässä. Muuten löydämme varmaan lyhdytkin, jotka sinne jätimme. Matkaan siis… Harry kulje sinä etupäässä! Hra James, seuratkaa häntä. Sitte kuljet sinä, Madge, ja minä käyn viimeisenä jonossa. Meidän täytyy ennen kaikkea pysyä koossa, ett'emme eroa toisistamme!"
Kaikkien täytyi totella vanhan kaivosmestarin käskyjä. Niinkuin jo sanottiin, jos kulki tunnustellen, ei voinut eksyä tieltä. Täytyi vaan silmien asemesta käyttää käsiä ja luottaa siihen vaistoon, joka Simo Fordille oli käynyt toiseksi luonnoksi.
James Starr ja hänen kumppaninsa astuivat jo mainitussa järjestyksessä. He eivät puhuneet, vaan ajattelemasta heitä ei kukaan voinut estää. Selvästi voi huomata, että heillä oli vastustaja. Mutta ken? ja miten tuli heidän puolustaa itseään niin salaisesti tehtyjä hyökkäyksiä vastaan? Tuollaisia levottomuutta tuottavia ajatuksia liikkui heidän mielessään. Mutta nyt ei saanut rohkeuttaan kadottaa.