Allakka rippui salin seinällä. Siihen oli piirretty viimeinen risti 6 p. joulukuuta, siis James Starrin tulon jälkeisenä päivänä — jonka Jack Ryan voi todeksi todistaa. Varma oli siis, että Simo Ford, hänen vaimonsa, poikansa ja vieraansa 6:nesta päivästä joulukuuta, eli kymmenen päivää, olivat olleet poissa asunnostaan. Voisiko joku insinöörin tekemä uusi tarkastusmatka viedä niin paljon aikaa? Ei suinkaan.
Niin luuli ainakin Sir Elphinston. Tarkoin asunnon tutkittuansa, oli hän suuresti epätietoinen, mitä nyt oli tehtävänä.
Pilkkosen pimeä oli kaikkialla, jonka läpi pilkoitti miesten tuomat lyhdyt kuin tähdet.
Äkkiä huudahti Jack Ryan.
"Katsokaa tuonne! tuonne!" sanoi hän.
Hän osoitti sormellaan kohti joksenkin suurta valoa, joka liikkui kaukana käytävässä.
"Ystäväni, kiiruhtakaamme tuon tulen luokse!" sanoi Sir Elphinston.
"Aavetuli!" keskeytti Jack Ryan. "Mitäpä hyötyä siitä on? Sitä emme kuitenkaan koskaan saavuta!"
The Royal Institutionin presidentti miehineen, joissa ei ollut rahtuakaan taikauskoisuutta, kiiruhtivat osoitettuun suuntaan, kohti tuota liikkuvaa valoa. Jack Ryankin rohkaisi mielensä, eikä ollutkaan viimeisiä joukossa, jotka riensivät eteenpäin.
Nyt alkoi pitkällinen, väsyttävä ajo. Tuon loistavan lyhdyn kantaja näytti olevan pieni hentonen olento, erittäin kepeä ja notkea-liikkeinen. Se katosi joka silmänräpäys jonkun ulkonevan kalliolohkareen taakse; heti sen jälkeen näkyi se taas jossakin sivukäytävässä. Äkkinäiset käännökset kätkivät hänet uudestaan. Hän näytti tykkänään kadonneen, kun lyhtynsä uudelleen kirkkaasti valaisi ympäriinsä. Lyhyesti, pakenijaa ei oltu juuri ollenkaan lähempänä kuin alussakaan, ja Jack Ryan uskoi yhä, eikä juuri syyttä, ett'ei sitä koskaan saavutettaisi.