Kaksi tuntia myöhemmin toivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Harryn ja lapsen asuntoon; molemmat olivat vielä tunnottomat ja lapsi kovin heikko.
Vanha kaivosmestari sai nyt kuulla mitä oli tapahtunut, ja Madge otti huostaansa tuon raukan olennon, jonka hänen poikansa oli pelastanut.
Harry oli luullut tuovansa lapsen ylös syvyydestä… Mutta se olikin immyt, korkeintaan kuudentoista vuoden vanha. Hänen epäilevä ja hämmästynyt katseensa, laihat kasvonsa, vaalea ihonsa, jota ei milloinkaan auringon valo näyttänyt valaisneen, hänen hentonen ja pieni ruumiinsa, kaikki teki hänestä omituisen ja kuitenkin ihastuttavan pikku olennon. Syystä Jack Ryan vertasi hänet vuoren haltiattareen. Siihen vaikuttivat varmaan nuo erilaiset omituisuudet, joissa hän tähän asti oli elänyt, vaan hän näytti ainoastaan puoleksi kuuluvan tavallisiin ihmisiin. Kasvojen muoto oli harvinainen. Silmät, jotka ei näyttäneet sietävän lampun valoa, katselivat pelästyneenä ympärillensä, niinkuin kaikki niistä olisi ollut outoa ja uutta.
Kun hän, maattuansa Madgen sängyssä, virkosi ja elpyi, niinkuin hän olisi herännyt pitkällisestä unesta, puhutteli tuo vanha skotlannitar häntä ensin.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Madge.
"Nell", vastasi nuori tyttö.
"Nell", virkkoi Madge, "oletko kipeä?"
"Minulla on nälkä", vastasi Nell. "Minä en ole syönyt sitte … sitte kun…"
Noista muutamista sanoista, joita Nell oli lausunut, huomattiin, ett'ei hän ollut tottunut puhumaan. Hän käytti puhuessaan tuota vanhan gaelin murretta, jota Fordinkin perhe usein puhui.
Madge kiiruhti heti ruokaa hakemaan. Nell olikin kovin nälissään. Kuinka kauan hän lienee ollutkaan syvyydessä. Sitä ei voinut kukaan tietää.