Setä Prudence huitaisi kädellään pettyneenä.
— Täytyy mennä sammuttamaan sytytyslanka, hän sanoi.
— Ei, vaan meidän pitää nyt pelastaa nahkamme, Phil Evans vastasi.
— Miten?
— Pitkin ankkuriköyttä, kun kerran on pimeä. Helppoahan on liukua viisikymmentä metriä.
— Se on totta, Phil Evans, ja aika hulluja me olisimmekin, jollemme käyttäisi tätä odottamatonta tilaisuutta.
Mutta ensiksi he palasivat hyttiin ja kahmaisivat mukaansa kaikki, mitä jaksoivat kantaa, sillä heidän oli otettava huomioon, että täytyisi viipyä Chathamin saarella kenties hyvinkin kauan. Sitten he sulkivat oven ja hiipivät ääneti keulaan päin.
He aikoivat herättää Frycollinin ja pakottaa hänet karkaamaan mukanaan.
Pimeys oli melkein täydellinen. Lounaasta alkoi ajelehtia pilviä. Ilma-alus kiikkui jo jonkun verran ankkurinsa varassa, eikä köysi enää ollut kohtisuorassa. Maahan laskeutuminen kävisi siis hiukan vaivalloisemmaksi. Mutta se ei pidättänyt näitä kahta miestä, jotka alusta saakka olivat epäröimättä panneet henkensä alttiiksi.
Molemmat astuivat varovasti pitkin kantta, välistä pysähtyen kajuuttojen suojaan kuuntelemaan, kuuluisiko mitään ääntä. Kaikkialla oli täysin hiljaista. Ikkunoista ei kajastanut ainoatakaan valoa. Ilma-aluksen koko väki oli vaipunut sekä äänettömyyteen että uneen.