— Eikö ketään? No missä hän voisi olla? Phil Evans mutisi.
Sitten he hiipivät keulaan asti, arvellen, että neekeri ehkä nukkui siellä jossakin sopessa… Mutta ei vieläkään näkynyt ketään.
— Olisikohan se veijari lähtenyt ennen meitä? tuumi setä Prudence.
— Oli kuinka tahansa, Phil Evans vastasi, — mutta me emme enää voi odottaa. Lähdetään siis!
Sen enempää viivyttelemättä pakolaiset tarttuivat perätysten köyteen molemmin kourin ja kietoivat jalkansa sen ympärille. Päästäen sitten itsensä luisumaan he pääsivät maahan ilman pienintäkään kommellusta.
Kuinka ihanalta heistä tuntuikaan taas polkea maaperää, jota vailla he olivat niin kauan olleet, astua lujalle pohjalle, olematta enää ilmojen leikkikaluina!
He aikoivat juuri pyrkiä saaren sisäosiin kulkemalla pitkin joen rantaa, kun heidän eteensä äkkiä ilmestyi ihmishahmo.
Se oli Frycollin.
Niin juuri, neekerin päähän oli tullut sama ajatus, jonka hänen isäntänsäkin oli toteuttanut, ja hän oli ollut niin rohkea, että oli ehtinyt edelle, ilmoittamatta asiasta mitään.
Mutta nyt ei ollut aikaa moitteisiin, ja setä Prudence aikoi lähteä etsimään turvapaikkaa jostakin saaren perältä, kun Phil Evans pysähdytti hänet.