Olkoon sen laita kuinka tahansa, tähän aikaan — hyvin lähellä keskiyön hetkeä — kalpean loukatun sirppi oli jo katoamassa länteen puiston korkeiden oksien taakse. Sen säteet pujottelivat lehtien lomitse ja sirottelivat muutamia läikkiä maahan. Puiden juurella oli niiden vuoksi hiukan valoa.
Se auttoi Frycollinia katselemaan ympärilleen tarkemmin.
— Huh! hän äännähti. — Aina ne roistot ovat mukana! Totta vie, ne tulevat yhä lähemmäs!
Nyt hän ei enää empinyt, vaan kiirehti isäntänsä luo ja sanoi:
— Master setä!
Näin hän nimitti setä Prudencea, joka oli määrännytkin hänet käyttämään sitä puhuttelutapaa.
Tällä hetkellä oli molempien kilpailijain väittely yltynyt äärimmilleen. Ja kun he kumpikin käskivät toinen toistaan painumaan hiiteen, sai Frycollin vastaukseksi töykeän kehotuksen korjata luunsa samaan paikkaan.
Samalla kun he sanailivat vastatusten silmät kiiluen, setä Prudence marssi eteenpäin Fairmont-puiston autioita niittyjä pitkin, yhä kauemmas Schuylkill-joesta ja sillasta, jolle täytyi palata kaupunkiin päästäkseen.
Sitten he kaikki kolme joutuivat keskelle korkeaa tukkimetsää, jonka latvoja hipaisivat kuun viimeiset säteet. Sen takana oli laaja aukeama, soikea kenttä, joka olisi mainiosti sopinut kilparadaksi. Ainoakaan epätasaisuus ei olisi siellä häirinnyt hevosten nelistystä, yksikään puuryhmä ei olisi estänyt katselijoita näkemästä koko tannerta, jolla oli ympärysmittaa useita kilometrejä.
Mutta jos setä Prudence ja Phil Evans eivät olisi niin täysin kiinni väittelyssä, jos he olisivat vähänkin katselleet ympärilleen, heille olisi piankin selvinnyt, ettei tämä aukeama enää ollut samanlainen kuin tavallisesti. Oliko tuo laitos, joka oli tänne perustettu eilisen jälkeen, ehkä jokin myllytehdas? Sitä olisi todellakin luullut myllytehtaaksi, sillä siinä oli rykelmä tuulimyllyjä, joiden tällä hetkellä liikkumattomat siivet sojottivat puolihämärässä.