Ainakin Phil Evansin ja hänen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus, että heidän olisi vaikea huomisiltana saapua seuran toimistoon.
Mitä taas tuli Frycolliniin, niin hän ei silmät ja suu sidottuina kyennyt ajattelemaan kerrassaan mitään. Hän olikin pikemmin kuollut kuin elossa.
Kului tunti, eikä vankien tilanteessa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Ketään ei ilmestynyt tapaamaan heitä tai palauttamaan heille liikunnan ja puheen vapautta, jota he niin kipeästi kaipasivat. He eivät voineet muuta kuin päästää tukahtuneita huokauksia, toisinaan ähkäistä suukapulansa takaa ja hiukan putkahdella kuin särjet, jotka menevät tainnoksiin jouduttuaan syntymälampensa ulkopuolelle. Selittämättäkin ymmärsi, kuinka paljon mykkää vimmaa, peitettyä tai oikeammin sidottua raivoa sellainen rimpuileminen ilmaisi. Sitten he pysyivät näiden tuloksettomien ponnistusten jälkeen jonkin aikaa alallaan. Mutta kun heiltä puuttui näköaisti, he koettivat kuulon avulla hankkia edes jotakin selkoa siitä, mitä tämä tuskastuttava tilanne tarkoitti. Turhaan he kuitenkin tavoittivat korvillaan muuta ääntä kuin loppumatonta ja käsittämätöntä hyrinää, joka tuntui käärivän heidät pöyristyttävään ilmapiiriin.
Sitten kävi näin: Phil Evans, joka luonteensa mukaan toimi kylmäverisesti, sai höllennetyksi ranteitaan sitovaa köyttä. Solmu aukeni vähitellen, sormet liukuivat toistensa päällitse ja hänen kätensä vapautuivat.
Tarmokas hieronta palautti niissä verenkierron, jota tiukka köyttäminen oli häirinnyt. Hetkistä myöhemmin Phil Evans oli riuhtaissut pois silmiä peittäneen siteen, vääntänyt kapulan ulos suustaan ja leikannut poikki köydet bowie-puukkonsa hyvin hiotulla terällä. Eihän sellainen amerikkalainen, jolla ei aina olisi bowie-puukkoa taskussaan, enää olisikaan amerikkalainen.
Siinä muuten olikin kaikki, kun Phil Evans jälleen sai kyvyn liikkua ja puhua. Silmilleen hän ei sittenkään löytänyt hyödyllistä käyttöä — ainakaan aluksi. Kopissa vallitsi sankka pimeys. Mutta hitunen valonhäivää pilkisteli jonkinlaisesta ampuma-aukosta, joka oli puhkaistu seinään parin metrin korkeudelle.
Kuten saattoi odottaakin, Phil Evans ei minkään persoonallisen kaunan takia vähääkään viivytellyt vapauttamasta kilpailijaansa. Muutamat bowie-puukon viillokset riittivät katkaisemaan ne solmut, jotka kiristivät setä Prudencen jalkoja ja käsiä. Silloin hän vääntäytyi heti puoliksi raivoissaan polvilleen, kiskaisi siteen silmiltään ja suukapulan irti ja lausui tukahtuneella äänellä:
— Kiitos!
— Ei kestä, toinen vastasi.
— Phil Evans!