Vaikka setä Prudence ja Phil Evans olisivat kuinka pinnistäneet muistiaan, he eivät keksineet mikä maa nyt oli heidän allaan. Albatross oli voinut yöllä poiketa suunnasta pohjoiseen ja etelään ja lisätä tavattomasti vauhtiaan, ja se riitti täysin eksyttämään heidät.
Mutta pohdittuaan eri mahdollisuuksia, joita voi pitää enemmän tai vähemmän todennäköisinä, he vihdoin päätyivät seuraavaan otaksumaan: tämän alueen, jota vuoret ympäröivät joka puolelta, täytyi olla sama, joka oli maaliskuussa 1872 kongressin päätöksellä julistettu Yhdysvaltojen Kansallispuistoksi.
Siinä he olivatkin oikeassa. Tämä merkillinen seutu ansaitsi todella puiston nimen — puiston, jossa kumpuina oli vuoria, lampina järviä, puroina virtoja, labyrintteina kattilanmuotoisia laaksoja ja suihkulähteinä suurenmoisia kuuman veden geysirejä.
Muutamassa minuutissa liukui Albatross Yellowstone-joen poikki Mount Stevensonin jäädessä oikealle puolelle, ja lähestyi suurta järveä, jolla oli sama nimi kuin mainitulla virralla. Kuinka vaihtelevia olikaan sen rannat, joiden laavakivi ja pienet kristallit heijastivat auringonvaloa lukemattomista särmistään! Kuinka oikullisesti olikaan järjestetty saaret, jotka näkyivät sen pinnalla! Taivaansini väikkyi jättiläispeilissä, ja ympärillä liiteli lintupilviä, pelikaaneja, joutsenia, lokkeja, hanhia, haahkoja. Muutamin paikoin peittivät äkkijyrkkiä rantoja havupuut, komeat männyt ja lehtikuuset, ja rinteiden juurelta purkautui ilmaan valkoisia höyrypilviä lukemattomista halkeamista. Maaperä oli täällä kuin ääretön kattila, josta purkautui höyryä ja joka salaperäisellä tulellaan sai veden jatkuvasti poreilemaan.
Albatrossin kokilla olisi nyt jos koskaan ollut tilaisuus hankkia runsas varasto taimenia, ainoita kaloja, joita miljoonittain viihtyi Yellowstone-järvessä. Mutta ilma-alus pysyi koko ajan niin korkealla, ettei oikein voinut ruveta kalastuspuuhiin, jotka muuten olisivat varmasti tuottaneet erinomaisen saaliin.
Sitäpaitsi oli järvi kolmen neljännestunnin kuluttua jo jäänyt taakse ja pian myös seudun kaikki geysirit, jotka vetivät vertoja Islannin kauneimmille geysereille. Setä Prudence ja Phil Evans katselivat vesipatsaita, jotka syöksyivät yläilmoihin, kuin luodakseen Albatrossille uuden elementin. Siinä upeili Viuhka, jonka suihkut haarautuivat sädehtiviksi ripsuiksi, Vanha linna, joka näytti puolustavan itseään vesipatsaiden iskuilla, Vanha uskollinen, jonka huipussa välkehti sateenkaaria, Jättiläinen, jonka raju kohtisuora puuska syöksi ympärykseltään kuuden metrin laajuisen suihkun kuudenkymmenen metrin korkeuteen.
Varmaankin Robur tunsi jo ennestään tämän verrattoman, voisi sanoa ainutlaatuisen nähtävyyden ja kaikki sen ihmeet, sillä hän ei nytkään tullut kannelle. Oliko hän siis vain vieraidensa huviksi määrännyt ilma-aluksensa lentämään heidän kansallispuistonsa yli. Oli miten oli, hän ei ainakaan tullut kuulemaan heidän kiitoksiaan. Eikä hän vaivautunut jättämään omia töitään silloinkaan, kun uskaliaasti lennettiin yli Kalliovuorten, joiden luo Albatross oli saapunut kello seitsemän aikaan aamulla.
Tämä vuorijono tunnetusti ulottuu suunnattoman pitkän selkärangan tapaisena Amerikan pohjoisen osan lanteista niskaan asti, Meksikon Andien jatkeena. Sillä on kaikkiaan pituutta noin 3500 kilometriä, ja ylin huippu, James Peak, on melkein neljä kilometriä merenpinnan yläpuolella.
Nostopotkuriensa vauhtia lisäämällä Albatross olisi tietysti voinut korkealla lentävien lintujen tavoin kulkea tämän vuorijonon ylimpienkin huippujen yli pudottautuakseen sitten Oregonin tai Utahin valtioiden kohdalle. Mutta sellainen temppu ei ollut edes tarpeen. Tässä valtavassa selkärangassa oli solia, joiden kautta pääsi toiselle puolelle kapuamatta sen harjalle. Niitä oli hyvinkin useita, toiset syvän kaulakuopan näköisiä, toiset leveämpiä, toiset kapeampia, joista voi pujahtaa lävitse — esimerkiksi Bridger-sola, josta Pacific-rata tunkeutuu mormonien alueelle ja toisia pohjoisempana tai etelämpänä.
Erästä tällaista solaa pitkin Albatross lähti ylittämään Kalliovuoria, kun ensin oli hiljennetty vauhtia, jotta vältyttäisiin törmäämästä sen seinämiin. Varmalla kädellä — ohjausta helpotti peräsimen tavaton herkkyys — ruorimies suuntasi ilma-aluksen niin tarkasti keskelle solaa kuin olisi pitänyt perää ensi luokan veneessä Thamesin kuninkaallisen purjehdusseuran kilpailussa. Ja niin kiusallista kuin tämä lieneekin ollut ilmaa raskaamman molemmista vastustajista, he eivät voineet olla ihailematta täydellisyyttä, jota Albatross tässäkin suhteessa osoitti ilmailun alalla.