— Mahdollisesti, setä Prudence huudahti, — mutta sen kapteenina on roisto, joka pitää meitä vankina vastoin kaikkea oikeutta. Sitä paitsi Albatross on ainaisena vaarana meille ja meikäläisille. Jollei meidän siis onnistu tuhota sitä…
— Ensin meidän kuitenkin täytyy päästä pois täältä, keskeytti Phil
Evans. — Katsotaan sitten.
— Sama se, setä Prudence vastasi, — jokaista tilaisuutta on käytettävä hyväksi. Nähtävästi kuljetaan Kaspian meren yli ja sitten joudumme Eurooppaan, joko pohjoisen Venäjän kohdalle tai länteen kääntyen eteläisiin maihin. Pääsemme maan kamaralle missä tahansa Atlantin mereen asti, pelastuminen on varmaa. Meidän pitää siis olla joka hetki valmiina.
— Mutta miten me pakenemme? Phil Evans kysyi.
— Kuulkaapas nyt, mitä sanon. Joskus yöllä sattuu, että Albatross leijailee vain muutaman kymmenen metrin päässä maanpinnalta. Täällä on mukana monta sopivan pitkää köyttä, ja jos hiukan rohkaisee mielensä, niin kenties voisi liukua…
— Juuri niin, ja jos sopiva tilaisuus tulee, en suinkaan epäröisi…
— Enkä minäkään, setä Prudence vakuutti. — Lisäksi tiedän, että yöllä ei ole vahdissa kuin ruorimies perässä. Yksi niistä köysistä, joihin viittasin, onkin keulassa, niin että sen voisi keriä auki kenenkään näkemättä ja kuulematta…
— Hyvä on, Phil Evans vastasi. — Mielihyvin tunnustan, setä Prudence, että te osaatte harkita tyynemmin kuin minä. Toiminnassa se onkin tärkeämpää. Mutta tällä hetkellä olemme Kaspian merellä ja näkyvissämme on useita laivoja. Albatross aikoo laskeutua ja pysähtyä kalastuksen ajaksi… Eiköhän meidän sopisi yrittää silloin?
— Ei, ei, meitä pidetään silmällä silloinkin, kun emme itse huomaa mitään, setä Prudence sanoi. — Muistattehan, kuinka kävi, kun yritimme hypätä Hydaspeeseen.
— Mutta kuka takaa, ettei meitä vartioida yölläkin? Phil Evans huomautti.