— Niin juuri, minä kostan teille ja väellenne! toisti setä Prudence, jota hänen toverinsa turhaan yritti tyynnyttää.
— Milloin vain mielenne tekee, insinööri vastasi.
— Ja kaikilla mahdollisilla keinoilla!
— Jo riittää, Robur ärjäisi nyt uhkaavalla äänellä. — Meillä on mukana toisiakin köysiä. Jollette pysy hiljaa, niin isäntä tekee palvelijalleen seuraa.
Setä Prudence vaikeni, ei pelosta, vaan siksi, että hän sai pahan tukehtumispuuskan, jolloin Phil Evansin asiaksi jäi taluttaa hänet pois hyttiinsä.
Jo tunnin aikaa oli sää ollut huomattavasti muuttumassa. Siitä näkyi oireita, joista ei voinut erehtyä. Selvästi oli alkamassa ukonilma. Ilmakehään oli kerääntynyt sähköä niin suunnattoman paljon, että noin puoli kolmen aikaan Robur sai havaita erään ilmiön, jota ei ollut koskaan ennen kokenut.
Pohjoisesta käsin, josta myrsky teki tuloaan, nousi aivan kuin valoisia höyrykiehkuroita, jotka varmaankin johtuivat siitä, että sähköjännitys oli erilainen ylemmissä ja alemmissa pilvikerroksissa.
Näistä merkillisistä suikaleista heijastui meren pintaan lukemattomia välähdyksiä, jotka muuttuivat sitä kirkkaammaksi, mitä enemmän taivas tummeni.
Albatrossin ja sähköilmiön täytyi piankin törmätä, koska ne kulkivat toisiaan vastaan.
Entä Frycollin? Hän oli tietysti yhä hinattavana — nimenomaan juuri hinattavana, sillä saavia kannattava köysi kiristyi laahautumaan hyvin vinosti ilma-aluksen perässä, joka kulki sadan kilometrin nopeudella.