Saatuaan toverinsa valveille hän selvitti heillekin mielipiteensä.
Sitten he kaikki neljä tutkivat tarkoin ympäristön. Siihen, missä
virta laski mereen, oli muodostunut pieni satama, sama, jonka
Henrikin aikoinaan oli huomannut.
"Jospa olisimme ajautuneet tänne", sanoi Cross.
"Niin, sanopas muuta", vastasi Robert. "Silloin ei laivamme luultavasti olisi hajonnut, ja me olisimme voineet purjehtia kotiin jo kauan sitten."
Satamaa ympäröivien kallioiden takana levisi suunnattoman suuri metsä niin kauas pohjoiseen kuin silmä kantoi. Ja kallioiden välissä Robert ja hänen ystävänsä keksivät luolan toisensa jälkeen — senlaatuisia asumuksia oli siellä yllin kyllin. Perinpohjaisesti tarkastettuaan ympäristön pojat päättivät muuttaa erääseen kallioluolaan kappaleen matkaa virrasta. Se oli ainakin yhtä suuri kuin ranskalaisluola, ja sen lisäksi sillä oli se etu, että aivan sen vieressä oli useampia pienempiä luolia. Robert ja hänen toverinsa katsoivat saavansa luolasta mainion asunnon.
Koko sen päivän he kuljeskelivat pitkin rantaäyrästä jännittynein mielin tähystäen, näkyisikö mitään laivaa merellä. Mutta turhaan he tähystivät, meri lepäsi aina yhtä autiona. Ja niin hartaasti kuin he tuijottivatkin merelle, eivät he nähneet muuta kuin ilmaa ja vettä, eivät huomanneet edes "valkoista pilkkuakaan", josta Henri oli puhunut.
Kun he illalla istuivat virran luona aterioimassa, tuli puheeksi, milloin he palaisivat ranskalaisluolaan noutamaan kapineitaan. Cross ehdotti, että he jo seuraavana päivänä lähtisivät sinne, mutta siihen ei Robert suostunut. Hän tahtoi, että he ensin tekisivät retken saaren pohjoisimpaan kohtaan; kuka tiesi vaikka he sieltä näkisivät maata jossain läheisyydessä.
"Niin, mutta silloinhan kestää kauan ennen kuin pääsemme takaisin ranskalaisluolaan", muistutti William. Sekä hänen että Webbin ja Crossin naama venyi varsin pitkäksi sitä ajatellessa.
"Voi", arveli Robert. "Matkamme pohjoiseen voimme suorittaa parissa päivässä tai enintään kolmessa. Ja minun mielestäni meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, miltä siellä näyttää, ennen kuin täydellä todella asetumme tänne."
Sillä oli asia ratkaistu, ja seuraavana aamuna pojat lähtivät päivän koittaessa taivaltamaan pohjoista kohti.
He kulkivat pitkin rannikkoa ja saapuivat päivällisaikaan pienelle joelle, jolle Robert antoi nimen Pohjoispuro. He lähtivät seuraamaan tätä jokea ja joutuivat siten jotenkin kauas länteen. Kolmen ajoissa ehdotti Robert, että he kääntyisivät oikealle, mutta samassa Cross tarttui häntä käsivarteen, osoitti eteensä ja virkkoi: "Katsos tuonne. Mikähän se on?"