Muutamassa hetkessä leija oli korkealla ilmassa Henri mukanaan. Tempaus vain ja köysi tiukkeni. Leija oli nyt kohonnut niin korkealle kuin se saattoi päästä.
Henri tähysteli heti joka suunnalle. Paha kyllä oli taivas sekä pohjoisen että etelän ja lännen puolella niin pilvessä, ettei hän kaukoputkenkaan avulla voinut nähdä mitään. Idän puolella oli kirkkaampaa, ja sieltä Henri keksi tulenhohdetta.
"Olisikohan se…? Ei", hän arveli. "Se ei voi olla Walstonin joukkueen nuotion hohdetta. Siksi se on aivan liian kaukana. Se ei voi olla edes tässä saaressakaan. Voisipa melkein luulla sitä tulivuoreksi."
Mutta siinä tapauksessahan olisi maata jotenkin lähellä saarta. Henri muisti vanhan huomionsa, valkoisen pilkun keskellä merta. Näyttipä siltä kuin se sittenkin olisi merkinnyt jotain.
Mutta mitä tuolla sitten vilkkui? Se tuli ainakin saaresta, siitä ei voinut erehtyä. Kas, tuossa taas! Sinne olivat merimiehet siis asettuneet. Näin ollen he eivät olleet päässeet saaresta pois.
Kun Henri oli nähnyt mitä halusi, hän päästi lyijykuulan kädestään. Ratsis! se liukui nuoraa pitkin alas ja pudota töksähti seuraavassa hetkessä Gordonin käteen. Nyt pojille tuli kiire kiertää kelaa. Siinä oli koko urakka. Oli alkanut tuulla niin navakasti, että leijaa töin tuskin saattoi hinata alas. Nousu oli ollut vain hetken juttu, alastuloon sitä vastoin kului neljännestunti toisensa jälkeen. Tuntikausi siitä, kun Henri oli merkillä ilmoittanut haluavansa päästä alas, häilyivät lentävä kummitus ja sen elävä kuorma vielä noin kolme-neljäkymmentä kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Silloin kela yhtäkkiä hellitti, niin että sitä vääntävät pojat pyörähtivät nurin. Mitä oli tapahtunut? Köysi oli katkennut!
"Henri! Henri!" huusivat pojat, mutta he olivat suotta huolissaan.
Parin hetken päästä kuului reipas huuto:
"Tässä olen!" ja ilmapurjehtija nosti päänsä vedestä.
"Walston on vielä saaressa!" Näin kuuluivat Henrin ensimmäiset sanat, kun hän muutamilla rivakoilla vetäisyillä oli uinut rantaan. Sitten hän selitti, kuinka leija köyden katkettua onneksi jotenkin hitaasti vaipui alaspäin, aivan kuin jokin laskuvarjo. Siksi hän oli ennättänyt hypätä pois korista, kun se oli vielä muutaman kyynärän vedenpinnan yläpuolella.
Mutta minne leija joutui? Se oli taas kohonnut ilmaan ja purjehti nyt tuulen siivillä nopeasti koillista kohti.