Metsän laidalla he saapuivat paikalle, jossa Walstonin lauma nähtävästi oli viettänyt yönsä: sen saattoi huomata hiiltyneistä puunpätkistä ja tuhkasta, joka vielä oli maassa.
"He ovat ehkä vasta aivan äskettäin lähteneet täältä. — Tuhka on vielä ihan lämmintä", sanoi Evans. "Koko joukko voi olla vielä aivan lähellä. Olisi ehkä kuitenkin parasta…"
Mutta ennen kuin pojat ennättivät saada tietää, mikä perämiehen mielestä oli parasta, pamahti pyssynlaukaus katkaisten metsän hiljaisuuden, ja luoti suhahti Henrin korvien ohitse tunkeutuen puuhun, jonka vieressä hän seisoi.
Toinen laukaus: kuului oksien taittumista ja jotain putosi raskaasti maahan. Tällä kertaa oli Robertin pyssyllä ollut puheenvuoro. Hän oli tähdännyt ensimmäisen laukauksen savun mukaan ja tuntui siltä kuin laukaus olisi osunut.
Pan syöksyi eteenpäin, Robert jäljessä.
"Eteenpäin toisetkin!" huusi Evans. "Robert ei voi yksin vastustaa koko joukkoa."
Tuossa tuokiossa he saavuttivat Robertin, joka kumartui kuolleen merimiehen yli. Se oli Richard.
"Siis yksi vähemmän", sanoi Evans. "Mutta toiset…"
"Niin, he ovat kyllä jossain aivan lähellä", sanoi Baxter.
"Aivan oikein! Siis: maahan!… Maahan, maahan!"