Meri ja taivas olivat yhteen sulautuneet. Kaikki myrskyn henget olivat valloillaan, ne pyörivät hurjaa tanssiansa yli aaltojen — kiitivät ulvoen vaahtopäältä toiselle — pirstosivat veden lumivalkoiseksi pärskeeksi, joka sulautui tiheään harmaaseen sumuun.
Mutta myrskyn paholaiset eivät yksinään pyörineet märällä, keikkuvalla lattialla. Myös kevyttä, sirorakenteista alusta — kuunaria — ne heittelivät vinhaa vauhtia kuohuvilla aalloilla. Kuin elävä olento kuolontuskassa kuunari riensi eteenpäin, aivan kuin sen tervatuissa lankuissa olisi asunut sielu, kiiti nuolena läpi myrskyn ja sumun — pois, pakoon voimia, jotka tahtoivat musertaa sen rajussa syleilyssään… Ja sittenkin — kenties kevyt alus kuitenkin ohjasi kulkunsa suoraa tietä kuolemaan ja perikatoon.
Eteenpäin, yhä eteenpäin hurjaa vauhtia, ja "Eteenpäin" olikin kuunarin nimi. Mutta vaikka ihmissilmä olisikin kyennyt näkemään aallokkoa peittävän sumun ja yön pimeyden läpi, se ei kuitenkaan olisi voinut lukea laivan nimeä perätaulusta. Laudan, johon suurin kirjaimin oli maalattu Eteenpäin, Auckland — kuunarin kotikaupungin nimi — olivat myrsky ja meri riistäneet mukaansa. Nimettömänä ja avuttomana siro laiva heittelehti pimeällä merellä.
Hetki oli kauhistuttava. Yksi lohdutus aluksella vielä oli. Tällä leveysasteella yöt olivat lyhyet maaliskuussa, ja noin viiden ajoissa alkoi jo päivä valjeta. Mutta mitä aurinko auttaisi? Voivatko sen säteet hillitä aaltoja? Saattoiko se viedä laivan satamaan? Ei — vaikka aallokko olisikin päivän koittaessa tyyntynyt, olisi "Eteenpäin" kuitenkin ollut perikadon oma. Tähtiin oli kirjoitettu, että avuton laiva oli tuhoutuva myrskyssä keskellä Tyyntä merta, kaukana ystävällisiltä rannoilta.
* * * * *
Peräpuolella ruorirattaan luona seisoi neljä poikaa. Yksi oli neljätoistavuotias, kaksi kolmentoista ja neljäs, pieni neekeripoika, oli vain kahdentoista vuoden ikäinen. Taistelu tällaista myrskyä vastaan kysyi jättiläisvoimia; joka silmänräpäys kuunari saattoi vaipua aaltoihin. Mutta uhkaava vaara terästi poikien käsivarsia, ja ne pakottivat ruorin tottelemaan. Ihme, ettei se päässyt valloilleen ja heittänyt nuoria perämiehiä kauas luotaan. Ja jos ruoriketju olisi katkennut! Silloin "Eteenpäin" olisi ollut hukassa.
Mitä jyskettä alus piti! Se ritisi kaikissa liitoksissaan, lankut rusahtelivat ja ryskyivät hyökyaaltojen kourissa, jotka iskivät kaikkeen mikä tielle sattui. Pojat kierivät toistensa yli kuin pallon kaatamat keilat, mutta olivat heti taas jalkeilla ja tarttuivat salamannopeasti ruoriin.
"Kyllä se ainakin ruoria tottelee."
"Varmasti, vielä!… Pitäkää lujasti kiinni… Älkää hellittäkö.
Muistakaa kuinka monen henki on kysymyksessä!… Oletko kunnossa,
Moko?"
"Olen, master Henri!" kaikui pienen mustan laivapojan huuto myrskyn ulvonnassa. "Kyllä minä pitelen kiinni. Meidänhän täytyy pitää laiva pystyssä, muuten olemme hukassa."