Ensiksi englantilaisia. Robert ja Cross olivat serkuksia. Robertin isä oli Aucklandin poliisimestari, hänen veljensä, Crossin isä, oli maanviljelijä ja omisti suuren maatilan muutaman mailin päässä kaupungista. Molemmat pojat olivat melkein samanikäiset, kolme-neljätoistavuotiaat, ja olivat ylimmällä luokalla. Cross oli sellainen kuin pojat ylipäänsä ovat. Hänessä ei ollut muuta huomiota herättävää kuin hänen rajaton ihailunsa Robertia kohtaan. Kaikki mitä Robert sanoi, mitä Robert ajatteli ja mitä Robert teki, oli Crossin silmissä korkeinta viisautta.
Oliko Robert sitten niin erinomainen? Niin, Robertia ei tosiaankaan ollut helppo ymmärtää. Hänessä oli monta hyvää puolta, hän oli hyväpäinen ja tavattoman ahkera, joten hän oli koko joukon etevämpi muita poikia. Robert oli aina koulun ensimmäinen. Mutta hänen vikansa olivat myös silmiinpistävät. Hän tahtoi aina olla muita hienompi ja närkästyi heti, elleivät kaikki toverit seuranneet hänen neuvoansa, ja hän tahtoi olla ensimmäinen koulutuntien ja koulunseinien ulkopuolellakin. Sen vuoksi Robert ei voinut sietää Henriä, sillä häntä harmitti, että toverit rakastivat kymmenen kertaa enemmän "ranskalaista" kuin häntä, joka kuitenkin joka päivä helposti voitti Henrin läksyissä. Erittäinkin pikkupojat rakastivat Henriä ja olisivat mielellään menneet vaikka tuleen hänen puolestaan. Mutta Robertia he eivät voineet kärsiä, he pilkkasivat hänen hienoa, ylpeilevää käytöstapaansa ja olivat antaneet hänelle pilkkanimen "paroni".
Baxter, joka hänkin oli viidennellä luokalla, oli kolmetoistavuotias. Hän oli ahkera ja miettiväinen poika, kenties liiankin miettiväinen istuessaan kirjojen ääressä, mutta sen ohella kätevä, terve ja reipas. Oikea miehenalku. Hänen isällään oli pienenlainen kauppa Aucklandissa.
Neljännen luokan pojista olivat William ja Webb päässeet mukaan merimatkalle. Nämä molemmat "kaksinkertaiset W:t", kuten muuan kekseliäs kolmasluokkalainen oli heidät ristinyt, olivat melkein aina yhdessä sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Heidän vanhempansa seurustelivat keskenään, ja molemmat kaksi-kolmetoistavuotiaat pojat muuttuivat päivä päivältä yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, jollei ehkä piirteiltään, niin ainakin luonteiltaan. Eikä tämä ystävyys ollut erikoisen terveellistä heille, se näet vain yhä enemmän kehitti heidän vikojaan. Webb lellitteli Williamin itsepintaisuutta ja William kehitti Webbin riidanhalua, lyhyesti sanoen, molemmille olisi ollut varsin hyödyllistä joutua ajattelemaan vakavampia asioita.
Sitten seurasi kolmas luokka. Siinä olivat ensiksikin Garnett ja Jack, molemmat kahdentoista vuoden ikäiset. Garnettin isä omisti "Eteenpäin"-kuunarin, Jackin isä oli rikas maanviljelijä ja kapteeni Garnettin hyvä ystävä. Garnett ja Jack olivat melkein yhtä erottamattomat kuin William ja Webb. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että Jack oli Garnettin luona, ellei Garnett ollut Jackin luona. Ja kuitenkin he olivat aivan erilaiset, yhteistä heissä oli vain erityinen halu kepposten tekoon, ja kumpaisellakin oli oma keppihevosensa. Garnett oli kiihkeä hanurinsoittaja, eipä hän suotta ollut merimiehen poika. Jack sitä vastoin ahmi huvittavia kirjoja, missä niitä vain käsiinsä sai. Hänen lempikirjansa oli Robinson Crusoe — kuten kaikki lukuhaluiset lapset kautta koko maailman hänkin rakasti eniten tätä kirjaa. Hän oli lukenut sen ainakin kaksikymmentä kertaa, ja osasi sen melkein ulkoa.
Yhdeksänvuotiaita oli kaksi: Tom, etevän aucklandilaisen luonnontieteilijän poika, ja Edvard, jonka isä oli pappina kaupungin suurimmassa, Pyhän Paavalin kirkossa. Molemmat pojat olivat ahkeria ja vilkkaita ja saivat opettajiltaan yleensä kiitosta. Tom oli kolmannella, Edvard vasta toisella luokalla.
Sitten olivat vielä kaikkein pienimmät: John (8,5 vuotta) ja Costar (8 vuotta). Kummankin isä oli upseerina englantilais-seelantilaisessa sotaväessä. Pojista ei ole paljon kerrottavaa — ei mitään muuta kuin että John oli pieni itsepintainen herrasmies ja Costar aimo herkkusuu, Aucklandin leivosputiikkien paras asiakas. He kävivät ensimmäistä luokkaa ja ylpeilivät kovin siitä, että osasivat lukea ja kirjoittaa, aivan kuin moisesta kannattaisi kahdeksan-yhdeksänvuotiaan pojanvekkulin nostaa nenäänsä.
Aluksessa oli siis yksitoista poikaa, kaikki uusseelantilaisia, englantilaista syntyperää. Ja vielä yksi amerikkalainen ja kaksi ranskalaista.
Amerikkalaisen nimi oli Gordon. Hän oli vakava ja miettiväinen poika, vain neljätoistavuotias, mutta monessa suhteessa kuin aikuinen mies. Hiukan kömpelö hän oli ja rahtusen raskasmielinen, mutta luotettava kuin kulta. Minkä hän otti tehdäkseen, sen hän myöskin toimitti. Hänen mielilauseensa oli: "Joka asia ajallaan, ja kaikki oikealle paikalleen", eikä suotta sanottu, että hänen ajatuksensa olivat yhtä hyvässä järjestyksessä hänen aivoissaan kuin tavarat hänen kaapissaan. Hänen hyllynsä olivat nimittäin erinomaisen huolellisesti järjestetyt, esineet numeroitu ja merkitty luetteloon. Toiset pojat kunnioittivat häntä suuresti, ja hän oli hyvissä väleissä melkein kaikkien kanssa. Boston oli hänen kotikaupunkinsa. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, ja hänen holhoojansa, vanha kauppias, oli jo monta vuotta sitten matkustanut Gordonin kanssa Uuteen Seelantiin.
Molemmat nuoret ranskalaiset olemme jättäneet viimeisiksi. Henri Martinet ja hänen veljensä Paul olivat ranskalaisen insinöörin poikia. Tämä oli pari-kolme vuotta sitten siirtynyt isänmaastaan Ika-namaviin ottaakseen osaa suureen kuivatustyöhön, johon oli ryhdytty saaren sisäosassa. Henri, joka kuten tiedämme oli jo täyttänyt kolmetoista vuotta, oli älykäs, teräväpäinen poika, mutta ahkera hän ei ollut. Sen vuoksi hänen enimmäkseen täytyikin tyytyä istumaan luokan alimmilla paikoilla, ja tästä syystä hän sai kestää yhtä ja toista opettajien puolelta. Mutta siinä suhteessa Henri oli ihmeellinen, että hän silloin tällöin, juuri kun oli painumaisillaan luokan "viimeiseksi", saattoi yhtäkkiä ponnistautua ja yhdellä tempauksella ponnahtaa aivan "ensimmäisen" naapuristoon, Robert-"paronin" suureksi kiusaksi.