Laivassa ei kukaan huomannut sitä.
Satama ja lahti olivat pimeän peitossa. Maatuuli ja pakovesi kiidättivät yhteisin voimin laivaa aavalle merelle.
Moko oli ensimmäinen, jolle selvisi, mitä oli tapahtunut. Hänen huutonsa herätti Gordonin, Henrin, Robertin ja monen muun, ja pian oli avuttomien poikien taistelu myrskyä ja aaltoja vastaan täydessä käynnissä.
Tiedämme jo, miten kuunarin sittemmin kävi. Olemme kuulleet, kuin "Eteenpäin" keinuttuaan viikkokausia merellä viimein ajautui autiolle, tuntemattomalle rannikolle.
Mutta siitä eivät ihmiset Aucklandissa tietäneet mitään. Tiedettiin vain, että "Eteenpäin" oli poissa. Mutta minne se oli joutunut? Oliko se uponnut ja vienyt pojat mukanaan syvyyteen? Vai oliko ehkä joku toinen laiva korjannut pojat? Kulovalkean tavoin levisi sanoma kauheasta onnettomuudesta ympäri Uuden Seelannin, ja moni koti oli surun vallassa.
Satamahallinto teki heti kaiken voitavansa joutuakseen kuunarille avuksi. Kaksi pientä höyryalusta lähetettiin etsimään kadonneita, kumpikin eri taholle. Ne palasivat kuitenkin takaisin löytämättä aluksesta vähäisintäkään jälkeä.
Mutta jonkin päivän kuluttua saapui muuan ulkomaalainen laiva Aucklandin satamaan, ja tämän laivan miehistö toi aucklandilaisille lahjan, joka sammutti viimeisenkin toivonkipinän. Kukaan ei enää uskonut kadonneen laivan palaavan, sillä ulkomaalaisen laivan lahja oli laudanpätkä, josta selvästi erotti kirjaimet ETEENPÄIN.
Kadonneen kuunarin nimikilpi!
Kapteeni Garnett tiesi nyt laivan joutuneen haaksirikkoon. Pojat eivät enää koskaan palaa.