Robert tietysti piti yhä mantereen puolta, hän arveli maan olevan Etelä-Amerikan mannerta. Mutta Henri ja hän olivat kerrankin yhtä mieltä siitä, että oli joka tapauksessa mahdotonta nyt heti ottaa asiasta selkoa. Heidän oli pakko odottaa leudompaa vuodenaikaa.
Mutta eivät he myöskään voineet jäädä alukseen asumaan koko talveksi. Täytyi siis etsiä jokin paikka, jonne saattoi majoittua kesän tuloon asti. Sen vuoksi pojat päättivät hetkisen neuvoteltuaan ensin hiukan tarkemmin tutkia seutua ja palata rannikolle vasta päivän tai parin kuluttua.
Kenties he saattaisivat keksiä jonkin sopivan rakennuspaikan. Ja voisihan ilmaantua uusia elonmerkkejä ihmisistä, jotka palmikoidusta majasta ja sillasta päätellen varmaankin asuivat jossain näillä seuduin.
Kellon käydessä yhdeksää pojat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa pitkin suuren järven rantaa. He kulkivat etelää kohti ja tulivat siten samalla lähemmäksi alusta.
Pan oli aina hyvän matkaa muista edellä. Vähän väliä se pelotti lentoon suuria peltokanaparvia kanervaisilta kentiltä. Matka kävi nopeasti sinä päivänä, olikin aivan toista astua täällä järven laakealla hiekkarannalla kuin raivata tietä köynnöskasvien ja viidakkojen halki. He kulkivat yhä, mutta eivät kohdanneet ainoatakaan ihmisolentoa, eivät myöskään huomanneet heikointakaan savua millään suunnalla.
Sitä vastoin he näkivät paljon eläimiä, ei kuitenkaan ainoatakaan petoeläintä eikä märehtijää. Iltapuolella näkyi kaukana metsän reunassa muutamia kummannäköisiä otuksia. Ensin pojat eivät voineet ymmärtää, mitä ne olivat, mutta viimein heille selvisi, että ne olivat strutseja.
Strutsejako? Sen mukaan maa olisi mannerta, Amerikkaa, sillä
Amerikassahan noita jättiläislintuja on tuhansittain.
Seitsemän ajoissa nuoret löytöretkeilijät päättivät matkansa siltä päivältä, söivät illallisensa ja asettuivat lepäämään suuren puun suojaan. Tämäkin yö kului levollisesti, mutta aamupuolella yötä Pan rupesi murisemaan eikä voinut pysyä levollisena. Se murisi murisemistaan, juoksenteli sinne tänne ja nuuski joka suunnalla, aivan kuin olisi ollut metsänriistan jäljillä.
Kun joka mies oli päässyt jalkeille ja saanut suuhunsa leipäpalasen ja kulauksen maailman kirkkainta lähdevettä, he alkoivat tarkoin tutkia ympäristöä. Kaikki neljä, sekä Robert ja Henri että William ja Jack, olivat samaa mieltä, nimittäin: että siihen sopii hyvästi rakentaa asunto. Robertia paikka miellytti siitä syystä, että aivan lähellä oli suuri suo, joka vilisi villisorsia ja kurppia — niissä oli yllin kyllin metsänriistaa. William ja Jack taas valitsivat paikan siitä syystä, että sen läheisyydessä virtasi kalaisa joki. Henri puolestaan oli tehnyt sen huomion, että paikka oli erinomaisesti tuulensuojassa ja että se ylimalkaan vallan mainiosti soveltui pienen poikayhteiskunnan tulevaksi kodiksi.
Matkatoverit kulkivat yhdessä pitkin virranreunaa. Äkkiä William viittasi kiviröykkiöön, jossa kivet olivat aivan samanlaisessa asennossa kuin äskeiset kivet purossa. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään — tässä maassa oli siis ihmisiä. Entä tuossa! Robert äkkäsi muutamia veneenlankkuja, jotka laineet olivat heittäneet äyräälle, eräässä näkyi vielä ruostunut rautarengas.