Jokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka otsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien puiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka näiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen, sillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.
Koko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin. Ei tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia papukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin erotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus lensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja vilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä vallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain hevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien pyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta valjakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.
Illan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä jokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita tehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko niiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa varassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää kuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon niin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu taitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett sytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva veto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin määrättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles pitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.
Pitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän sopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi loppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien kilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.
— Seymour! Paganel huudahti. — Se on Victorian maakunnan viimeinen kaupunki.
— Onko se suurikin? lady Helena kysyi.
— Rouva, Paganel vastasi, — se on tavallinen kylä, joka on saamassa kaupunkioikeudet.
— Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.
— Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.
— Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät luullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.