— Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.
— Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.
Tämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä masentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.
Ayrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa niitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu rinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat pingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa, Wilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja kepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet, kuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.
John Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan; vankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä miehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa vankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös liejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.
Ayrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun lordi Glenarvan esti sen.
— Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. — Meidän täytyy säästää viimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme jalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne voivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.
— Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet valjaista.
— Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, — palatkaamme leiriin, harkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on hyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.
Hetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä aterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan mielipiteensä.