— Perin huonoa, myönnän sen, majuri vastasi, — mutta se on
Englannissa historiaa.
— Se on roskaa! isänmaallinen tiedemies huudahti. — Oikeinko sellaista puhutaan vakavasti?
— Minun on pakko myöntää, rakas Paganel, vastasi lordi Glenarvan keskeltä yleistä naurua. — Ettekö tosiaan tiennyt tätä?
— En lainkaan. Mutta minä panen vastalauseeni. Englantilaisethan sanovat meitä sammakonsyöjiksi! Eikä tavallisesti sitä pelätä, mitä syödään.
— Mutta niin kuitenkin sanotaan, Paganel, majuri vastasi vaatimattomasti hymyillen.
Ja tällä tavoin jäi mainio Purdey Moore & Dickson -kivääri majuri
MacNabbsin omaisuudeksi.
INTIAN VALTAMEREN MYRSKYT.
Kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen ilmoitti John Mangles keskipäivämerkintänsä tehtyään, että Duncan oli 113° 37' pituuspiirillä. Matkustajat tutkivat karttaa ja huomasivat suureksi mielihyväkseen, että enää tuskin viisi astetta erotti heidät Kap Bernouillista. Tämän ja d'Entrecasteauxin niemen välillä on Australian rannikko kaaren muotoinen, jonka jänteenä on 37. leveysaste. Jos Duncan olisi kulkenut päiväntasaajaa kohti, se olisi hyvin pian saanut näkyviinsä Kap Chathamin, joka oli siitä noin kahdensadan kilometrin päässä pohjoiseen. Nyt se purjehti siinä Intian meren osassa, joka on Australian mantereen suojassa.
Niinpä voitiin toivoa, että neljän päivän kuluttua Kap Bernouilli alkaisi näkyä.
Länsituuli oli siihen saakka suosinut laivan kulkua: mutta muutamia päiviä sitten se oli alkanut heiketä ja vähitellen tyyntyi. Joulukuun 13. päivänä se taukosi kokonaan, ja veltot purjeet riippuivat pitkin mastoja.