Alle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.
Näin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota koko maailmassa.
— Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä luo etelään? lady Helena kysyi.
— Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, — kaikki, mutta eivät ilman kovia koettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti sairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti. Syyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut enää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa, vaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten. Lokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin hevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä lokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti hänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena ensimmäisille asutuksille.
Adelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa. Mutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen seuran suuren kultamitalin, hän astui Indus-laivaan matkustaakseen rakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet tapaamme.[6]
— Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, — ja se vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin. Skotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.
— Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady
Helena kysyi.
— On kyllä, rouva, Paganel vastasi. — Minä olen usein maininnut teille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt huomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti toiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä sitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa kasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan kustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita squattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä kesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille puhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas mantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin löytää etsityt rakkaat ystävät!
Tähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta. Kiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin rauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun raksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.