He astelivat puolentoista tunnin ajan ripeää vauhtia ja pitkin askelin voidakseen seurata jättimäistä Thalcavea. Koko tämä Andien seutu oli ihanaa ja reheväkasvuista. Lihavaa laidunmaata oli tuhkatiheässä, ja se olisi huoleti voinut elättää satatuhantista raavaslaumaa. Laajat, sinne tänne polveilevien purojen toisiinsa yhdistämät lammikot antoivat näille laitumille vehmasta kosteutta. Mustapäisiä joutsenia temmelsi niissä huvikseen päästämättä sinne lukuisia kamelikurkia, jotka kirmailivat pitkin ruohikkoa. Lintumaailma oli loistava, hyvin meluisakin, mutta mitä runsaslajisin, Isaca-linnut, sirot, harmahtavat, valkotäpläiset turturikyyhkyt ja keltaiset kardinaalit hypähtelivät puiden oksilla kuin elävät kukkaset; kirjekyyhkysiä lenteli korkeammalla ja koko varpusten höyhenpeitteinen heimo, "chingolot", "hilguerot", "monjitat", ajelivat toisiaan takaa ja täyttivät ilman hilpeällä kirkunalla.
Jacques Paganel sai ihmetellä ihmettelemästä päästyään; hän huudahteli lakkaamatta patagonialaisen kummastukseksi, jonka mielestä oli ihan luonnollista, että ilmassa oli lintuja, lammissa joutsenia ja maassa ruohoa. Tiedemiehellä ei ollut syytä pahoitella matkaa eikä sen pituutta. Hänen mielestään oltiin tuskin matkan alussa, kun intiaanien leiripaikka jo näkyi.
Tämä tolderia oli Andien matalampien haarojen välisen laakson pohjalla. Siellä eli risumajoissa kolmisenkymmentä vaeltavaa alkuasukasta paimennellen suuria lypsylehmä-, lammas-, härkä- ja hevoslaumoja. He siirtyivät laitumelta toiselle ja tapasivat pöydän aina katettuna nelijalkaisille seuralaisilleen.
Araucanien, pehuenchien ja ancain sekarotuna ei näillä Andien perulaisilla, joilla oli oliivinvärinen iho, keskikokoinen vartalo, kömpelö ruumis, matala otsa, melkein pyöreät kasvot, ohuet huulet, ulkonevat poskipäät, naiselliset piirteet, kylmä ilme, ollut ihmistutkijan silmissä mitään puhtaan rodun ominaisuuksia. He eivät ylimalkaan olleet missään suhteessa mielenkiintoisia. Mutta Glenarvan etsikin heidän karjaansa eikä heitä. Kun heillä vain oli härkiä ja hevosia, hän ei muuta halunnut.
Thalcave otti hieroakseen kaupan, josta sovittiinkin pian. Seitsemästä sitkeästä, argentiinalaisrotuisesta hevosesta, neljästäkymmenestäviidestä kilosta kuivattua lihaa, pienehköstä erästä riisiä ja muutamista nahkaisista vesileileistä ottivat intiaanit viinan ja rommin asemesta, jota he mieluimmin olisivat halunneet, kaksikymmentä unssia kultaa, jonka arvon he tarkalleen tunsivat. Glenarvan olisi tahtonut ostaa vielä kahdeksannen hevosen patagonialaiselle, mutta tämä teki ymmärrettäväksi, että se oli tarpeetonta.
Kun kauppa oli tehty, Glenarvan hyvästeli uudet "muonittajansa", kuten Paganel sanoi, ja palasi omalle leiripaikalleen vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Hänen paluutansa tervehdittiin eläköön-huudoilla, joiden hän katsoi oikeutta myöten kuuluvan elintarvikkeille ja hevosille. Jokainen söi hyvällä ruokahalulla. Robertkin sai syödyksi jonkin verran; hänen voimansa olivat jo melkein entisellään.
Loppupäivä vietettiin täydellisessä levossa. Puheltiin milloin mistäkin, rakkaista poissaolevista, Duncanista, kapteeni John Manglesista, hänen kunnon miehistään, Harry Grantista, jota ehkä oltiin jo hyvinkin lähellä.
Paganel puolestaan ei luopunut intiaanista; hän oli Thalcaven varjo. Hänelle oli nautinto nähdä todellinen patagonialainen, jonka rinnalla hän itse oli kuin kääpiö ja joka miltei olisi voinut kilpailla tiedemies van der Brockin näkemien keisari Maksiminin ja kongolaisneekerin kanssa, vaikka nämä molemmat olivat 244 sentin pituisia. Sitten hän kiusasi vakavaa intiaania espanjalaisilla lauseparsilla, ja toinen alistui siihen. Maantieteilijä opetteli tällä kertaa ilman kirjaa. Kurkun, kielen ja leukaluiden avulla hän äänteli kajahtelevia sanoja.
— Ellen opi oikeata korkoa, hän selitti majurille, — älköön sitä pantako pahaksi! Mutta kukapa olisi saattanut aavistaa, että joutuisin kerran opettelemaan espanjaa patagonialaisen johdolla?