Seuraavana eli 22. päivänä lokakuuta kello kahdeksan aamulla antoi
Thalcave lähtömerkin. 32. ja 48. leveysasteen välillä luisuu
Argentiinan alue lännestä itään; matkamiesten oli vain laskettava
loivaa alamäkeä mereen saakka.
Kun patagonialainen ei huolinut Glenarvanin tarjoamasta hevosesta, lordi arveli hänen kulkevan mieluummin jalkaisin, kuten muutamien oppaiden tapa on, ja epäilemättä hänen pitkät säärensä olisivat tehneet kävelyn helpoksi. Mutta Glenarvan erehtyi.
Lähtöhetkellä Thalcave vihelsi omituisella tavalla. Läheisestä metsiköstä ilmestyi heti uhkea argentiinalainen hevonen noudattaen isäntänsä kutsua. Se oli moitteettoman kaunis eläin, väriltään ruskea, ja näytti tanakalta, ylpeältä, rohkealta ja vilkkaalta; sillä oli kevyt ja hienopiirteinen pää, suuret sieraimet levällään, kirkkaat silmät, suuret polvet, hyvin ulkoneva säkä, korkea rinta, pitkät nilkat — kaikki voimaa ja notkeutta osoittavia ominaisuuksia. Majuri, joka oli asiantuntija, ihaili empimättä tätä pamparodun malliratsua, jossa hän havaitsi jonkun verran yhtäläisyyttä englantilaisen metsästyshevosen kanssa. Ratsun nimi oli "Thauka", joka patagonian kielessä merkitsi "lintua", ja se ansaitsi todella tämän nimensä.
Kun Thalcave nousi satulaan, kimmahti hevonen pystyyn. Patagonialaista, joka oli mestarillinen ratsastaja, oli suurenmoista katsella. Hänen varusteisiinsa kuului kaksi Argentiinan tasangoilla käytettävää metsästysasetta, bola ja lazo. Edellisessä on kolme palloa sidottu yhteen nahkahihnalla, joka on kiinnitetty satulan etuosaan. Intiaani heittää nämä pallot usein sadankin askelen päästä ahdistamaansa eläintä tai vihollista kohti niin tarkasti, että ne kietoutuvat tämän jalkoihin ja kaatavat heti maahan. Se on hänen käsissään pelottava ase, ja hän käyttelee sitä hämmästyttävän tarkasti. Lazo, suopunki, taas ei irtoa milloinkaan heiluttajansa kädestä. Se on kymmenen metriä pitkä, kahdesta nahansuikaleesta hyvin punottu köysi, joka päättyy rautarenkaassa liukuvaan silmukkaan. Oikealla kädellä heitetään silmukka ilmaan, ja vasemmalla pidellään suopungin muuta osaa, jonka pää on lujasti kiinnitetty satulaan. Pitkä, selkähihnassa riippuva pyssy täydensi patagonialaisen asevaraston.
Luontaisen sulavuutensa, reippautensa ja ylvään rentoutensa herättämää ihailua huomaamatta Thalcave asettui joukon kärkeen, ja niin lähdettiin matkaan, hevosten milloin nelistäessä, milloin kävellessä, sillä ravi näytti olevan niille tuntematonta. Robert ratsasti hyvin tukevasti ja sai Glenarvanin heti rauhoittumaan varmalla satulassa pysymisellään.
Pampatasanko alkaa jo Kordillieerien juurelta. Sen voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen ulottuu Andien vuorijonosta neljänsadan kilometrin levyisen, matalia puita ja pensaita kasvavan alueen yli. Toista, jonka leveys on seitsemänsataakaksikymmentä kilometriä, peittää rehevä ruohikko, joka päättyy kolmensadan kilometrin päässä Buenos Airesista. Siitä mereen asti saa matkustaja kulkea pitkin suunnattomia tasankoja, joilla kasvaa kylvömailasia ja ohdakkeita. Tämä on ruohoaavikkojen kolmas alue.
Kordillieerien rotkoista lähtiessään Glenarvanin retkikunta kohtasi aluksi suuren joukon hiekkaharjanteita, medanoja, jotka olivat kuin aaltoja tuulen niitä lakkaamatta liikuttaessa, kun kasvien juuret eivät niitä sido kiinni maahan. Tämä hieta on tavattoman hienoa; niinpä se pienimmästäkin tuulenpuuskasta lähti lentämään keveänä pölynä tai muodosti todellisia pilviä, jotka kohosivat hyvinkin korkealle. Tämä näky oli silmille sekä mieluisa että kiusallinen: mieluisa, koska mikään ei ollut hauskempaa kuin nuo ilmassa harhailevat pilvet, jotka iskivät yhteen, sekoittuivat toisiinsa, painoivat toisiaan alas ja nousivat taas ylös sanoin kuvaamattomassa sekasorrossa; kiusallinen, koska näistä lukemattomista medanoista irtautui hienonhienoa pölyä, joka tunkeutui silmäluomien alle, vaikka niitä yrittikin pitää tiiviisti kiinni.
Tätä ilmiötä kesti suuren osan päivää pohjoistuulien puhaltaessa. Siitä huolimatta kuljettiin nopeasti, ja kello kuuden aikaan näyttivät lähes kuudenkymmenen kilometrin päähän jääneet Kordillieerit tummenneina häipyvän illan usviin.
Matkamiehet olivat hieman väsyneitä matkastaan, jota oli arviolta kertynyt viisikymmentäseitsemän kilometriä. Niinpä heistä olikin mieluisaa päästä levolle. He leiriytyivät Neuquemin, erään koskisen, sameavetisen, korkeiden, punervien kallioiden välissä virtaavan joen rannalle. Neuquem, jota muutamat maantieteilijät nimittävät Ramidiksi, toiset Comoeksi, saa alkunsa järvistä, jotka vain intiaanit tuntevat.
Yön ja seuraavan päivän kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista kerrottavaa. Kuljettiin nopeasti ja mukavasti. Tasainen maa ja siedettävä lämpö tekivät etenemisen helpoksi. Puolenpäivän tienoilla aurinko paistoi kuitenkin aika kuumasti. Illan tultua nousi lounaiselle taivaanrannalle pilviseinä, joka oli varma merkki säänvaihdoksesta. Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä, ja hän viittasi sormellaan maantieteilijälle taivaan läntistä rantaa.