— Hyvä, minä tiedän, Paganel sanoi, ja jatkoi toveriensa puoleen kääntyen: — Tuuli on muuttumassa. Me saamme kokea hiukan pamperoa.
Ja hän selitti, että tällainen pampero on hyvinkin tavallinen Argentiinan tasangoilla. Se on hyvin kuiva lounaistuuli. Thalcave ei ollut erehtynyt, ja yöllä alkoi pampero puhaltaa melko tuimasti suureksi rasitukseksi vain ohueen ponchoon verhotuille matkailijoille. Hevoset laskeutuivat maahan, ja miehet painautuivat tiiviinä ryhmänä niiden suojaan. Glenarvan pelkäsi matkan hidastuvan, jos tätä myrskyä jatkuisi; mutta Paganel rauhoitti häntä, katsottuaan ilmapuntariaan.
— Tavallisesti, hän sanoi, — pampero aloittaa kolmipäiväisen myrskyn, jonka elohopean laskeminen varmasti ennustaa. Mutta kun ilmapuntari päinvastoin nousee, kuten nyt, se on ohi muutamien tuntien hurjien puuskien jälkeen. Olkaa siis rauhassa, rakas ystäväni, päivän noustessa taivas on jälleen kirkas.
— Te puhutte kuin kirja, Paganel, Glenarvan vastasi.
— Ja minä olen kirja, Paganel vastasi. — Saatte vapaasti selailla sitä niin paljon kuin haluatte.
Kirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen saattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna noustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli espanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin nuori koira.
Oli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty Talkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan, jossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen päivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi Glenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä. Hän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen välityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa riittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää reittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan tasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan vaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille asumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva ratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua yhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua epäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla, rosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään kahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin matkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä pahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin kunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei tavattu edes rastreadorien, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa keskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka Glenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata intiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti vahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.
Useita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden muassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista Mendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai härkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla jäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä useampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten luiden joukossa.
Tähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin noudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei suuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään kaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu kuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka ilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä. Oppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei ainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin. Mutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan vaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli jätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin yllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi Paganelin puoleen sanoen:
— Carmenin tie.