PAMPA.
Argentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä. Sana pampa on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa, joten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen itäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän kasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa tai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita penkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton määrä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat kuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden jätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.
Etelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten Pohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on mantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin maakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän lämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä johtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden sisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole niin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden vuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin elohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin sanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän vuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.
Lähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta. Puiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia hiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa. Hevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä paja-bravaa, näiden aavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa myrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin tavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä Gygnerium argenteum-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden läheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä, käyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa vastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli sillä tavoin pakosalle cholinat, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet, joiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli risukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville hevosille.
Matka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen helposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään vaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä. Ei missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa yksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei varjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee näkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen kiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän ei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku ruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän sanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa kuluksi kuunteli häntä.
Koko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien edessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten kavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman härkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät jatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan varrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan osannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle alueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis Thalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.
Paganelin huudahdus "mahdotonta"! ja patagonialaisen ilmeinen vakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.
— Mitä tämä siis on? he kysyivät.
— Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.
— Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin sanoi. — Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!