— Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. — Eikö niitä ollut kolme?
— En tiedä, Thalcave vastasi.
— Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?
— En mitään.
Tähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia olivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen antamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet vangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa aika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen käyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi täydellisesti kapteeni Harry Grantiin.
Seuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa itään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko levisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi maan kielellä on travesia. Tuulille altis, savensekainen maa oli aivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin elottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien keinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi matalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia johanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää ja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita, "chanareja", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden laihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.
Seuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle. Mutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että vielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka pituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee "suurta virtaa", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen suulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta lähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen syytä ei ole vielä lopullisesti todettu.
Coloradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä "maantieteellisesti" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän hämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen sulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian leveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi muutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama oksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset pääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle rannalle.
Ennen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon syvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti Yaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin vuoristossa.
Kaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään erikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata. Ei missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa alkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea canadien, eräänlaisten tulvillaan olevien norojen yli ja kiertää esteroita, tiheää vesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät Ure-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin mineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä "kitkeräksi järveksi", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien kostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa olisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita, marakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen, epäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta niiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita tulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.