Seuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa ja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan tavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa. Siitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa kohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä hehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai paremmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat tottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria lehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin säyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista kohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.
— Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17] Paganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen leikinlaskuunsa.
Puolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen yksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta. Nurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa takkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka olisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä kasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille ominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa säilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja runsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin paljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi maaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla havaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.
— Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; — aina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.
— Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri huomautti.
— Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella jokin joki tavataan.
Jos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut ilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole monta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä ilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.
Jo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei kuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle ilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian kuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti kaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea. Maantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi ystävilleen seuraavan vastauksen:
— Me emme näe tulta, hän sanoi, — mutta haistamme savua. No, ei savua ilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa. Niinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin laakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein tuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.
— Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella äänellä.