Tänä päivänä matkan yksitoikkoisuus keskeytyi hetkeksi. Mulrady, joka kulki etunenässä, pyörsi takaisin ilmoittaen joukon intiaaneja olevan lähistöllä. Tästä kohtaamisesta oltiin eri mieltä. Glenarvan ajatteli, että nämä alkuasukkaat ehkä saattaisivat antaa tietoja Britannian haaksirikkoisista. Thalcave puolestaan ei lainkaan riemastunut aavikolla kuljeskelevien intiaanien kohtaamisesta, vaan piti heitä rosvoina ja varkaina ja koetti karttaa heitä. Hänen ohjeidensa mukaan retkikunta kokoontui tiiviimmäksi joukoksi, ja aseet pantiin kuntoon. Täytyi olla valmiina kaiken varalta.
Pian tuli intiaanijoukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan kymmenkunta alkuasukasta, mikä rauhoitti patagonialaista. Intiaanit lähestyivät noin sadan askelen päähän. Heidät saattoi helposti erottaa. He kuuluivat nähtävästi siihen pampan heimoon, jonka kenraali Rosas vuonna 1833 oli lyönyt hajalle. Korkea, kaareva ja pysty otsa, kookas vartalo ja oliivia muistuttava väri teki heistä uhkeita intiaanirodun edustajia. Heillä oli guanakki- tai lammasnahkaiset vaatteet ja aseina, lukuunottamatta kuuden ja puolen metrin pituista keihästä, puukkoja, linkoja ja suopunkeja. Heidän kätevyytensä hevosten ohjaamisessa osoitti heidän olevan taitavia ratsumiehiä.
He pysähtyivät sadan askelen päähän ja näyttivät neuvottelevan, huudellen ja huitoillen. Glenarvan ratsasti heitä kohti. Mutta hän oli edennyt tuskin kahta metriä kun joukko teki käännöksen ja katosi uskomattoman nopeasti. Matkalaisten väsyneet hevoset eivät ikinä olisi voineet saavuttaa heitä.
— Lurjukset! Paganel huudahti.
— He pakenivat liian nopeasti ollakseen kunniallista väkeä, MacNabbs sanoi.
— Mitä intiaaneja ne ovat? Paganel kysyi Thalcavelta.
— Gauchoja, patagonialainen vastasi.
— Gauchoja, Paganel toisti kääntyen tovereidensa puoleen, — gauchoja! Sitten meidän ei olisi tarvinnut olla niin varuillamme. Ei ollut mitään pelättävää!
— Miksei? majuri kysyi.
— Koska gauchot ovat rauhallista väkeä.