— En sentään, rakas Glenarvan, mutta jokainenhan meistä on lukenut Cooperinsa, ja Nahkasukka on meille opettanut keinon pysäyttää kulon kitkemällä maasta ruohot muutamien metrien alalta ympärillämme. Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Niinpä en pelkää kulon lähenemistä, vaan toivon sitä hartaasti!
Mutta Paganelin toivon ei sallittu toteutua, ja kun hän kuitenkin paistui puoliksi, se johtui yksinomaan auringon sietämättömästä kuumuudesta. Hevoset läähättivät tässä troopillisessa helteessä. Siimestä ei voinut toivoakaan, vaikka joskus jokin pilvenhattara sattui hehkuvan auringon eteen; silloin liukui varjo pitkin tasaista maata, ja ratsumiehet koettivat hevosiaan yllyttäen pysytellä sen vilpoisessa katveessa, jota länsituulet kiidättivät heidän edessään. Mutta hevoset eivät olleet niin nopeita, vaan jäivät pian jälkeen, ja jälleen paljastunut aurinko syyti uutta hehkua pampan kalkiksi palaneelle kamaralle.
Kun Wilson oli sanonut, että heiltä ei tulisi puuttumaan vettä, hän ei ollut ottanut lukuun sitä sammumatonta janoa, joka tämän päivän kuluessa ahdisti hänen kumppaneitaan; lisätessään, että matkan varrella aina kohdattaisiin joku joki, hän oli mennyt liian pitkälle. Itse asiassa täällä ei ollut jokia, sillä maan tasaisuus ei suonut niille soveliaita uomia, mutta intiaanien kaivamat keinotekoiset lammikotkin olivat ehtyneet. Nähdessään kuivuuden oireiden lisääntyvän joka kilometriltä, Paganel huomautti asiasta Thalcavelle ja kysyi, missä tämä toivoi löytävänsä vettä.
— Salinas-järvellä, intiaani vastasi.
— Ja milloin saavumme sinne?
— Huomenillalla.
Pampalla matkatessaan on argentiinalaisilla tapana kaivaa kaivoja, ja muutaman metrin syvyydestä he tavallisesti löytävätkin vettä. Mutta kun retkeilijöillä ei ollut mukana tähän tarvittavia työkaluja, he eivät voineet turvautua tähän keinoon. Täytyi siis supistaa annoksia, ja vaikka ei suorastaan näännyttykään janoon, kukaan ei saanut täydellisesti sammuttaa sitä.
Illalla pysähdyttiin noin viidenkymmenen kilometrin taipaleen jälkeen. Jokainen toivoi kunnon unta virkistyäkseen päivän rasituksista, mutta juuri sen vei sääskien ja hyttysten lauma. Niiden ilmestyminen ennusti tuulen muutosta, ja tuuli kääntyikin todella, mutta pohjoiseksi. Nämä kiusalliset hyönteiset häviävät yleensä vain etelä- tai lounaistuulessa.
Yhtä tyyni kuin majuri oli elämän pienissä vastoinkäymisissä, yhtä kärttyisä oli Paganel, joka noitui kohtalon kiusantekoa. Hän kiroili hyttysiä ja sääskiä ja kaipasi kovasti hapensekaista vettä, joka olisi lievittänyt niiden pistosten kirvelyä. Vaikka majuri koetti häntä lohduttaa sanomalla, että kun luonnontutkijoiden tietämän mukaan on olemassa kolmesataatuhatta hyönteislajia, sopi katsoa itsensä onnelliseksi, ettei ole tekemisissä kuin kahden kanssa, hän heräsi perin huonolla tuulella.
Mutta häntä ei tarvinnut pyydellä jatkamaan matkaa heti päivän koittaessa, sillä vielä samana päivänä oli määrä ehtiä Salinas-järvelle. Hevoset olivat lopen uupuneita; ne olivat kuolemaisillaan janoon; ja vaikka ratsastajat olivat supistaneet omia annoksiaan ratsujen hyväksi, oli niille voitu antaa vain kovin vähän juotavaa. Kuivuus oli vielä ankarampi ja helle yhtä sietämätön pölyä tuovan pohjoistuulen, pampan samumin, puhaltaessa.