— Niin, kahteen joukkoon, Paganel vastasi. — Ne meistä, joiden väsymyksen ja janon näännyttämät hevoset töin tuskin jaksavat enää siirrellä jalkojaan, jatkavat parhaansa mukaan matkaa pitkin 37. leveysastetta. Ne taas, joiden hevoset ovat paremmassa kunnossa, lähtevät edeltä tutkimaan Guamin-joen rantaa; se laskee San-Lucas-järveen viidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Jos siellä tavataan riittävästi vettä; he odottavat tovereitaan Guaminin rannalla. Jos taas vettä ei ole, he palaavat näitä vastaan säästääkseen heiltä hyödyttömän matkan.
— Entä sitten? Tom Austin kysyi.
— Sitten täytyy yrittää satakaksikymmentä kilometriä etelämmäksi, Sierra Ventanan ensimmäisille haarautumille saakka, missä on useita jokia.
— Se on hyvä neuvo, Glenarvan vastasi, — ja me noudatamme sitä viipymättä. Minun hevoseni ei ole vielä paljon kärsinyt veden puutteesta, ja minä tarjoudun saattamaan Thalcavea.
— Voi, mylord, ottakaa minut mukaan! Robert pyysi ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkalle pääsemisestä.
— Mutta jaksatko sinä seurata meitä, poika?
— Kyllä. Minulla on hyvä hevonen, joka vain pyrkii kulkemaan edellä.
Sallittehan, mylord … minä pyydän.
— Tule siis, poikani, Glenarvan sanoi hyvillään siitä, ettei tarvinnut erota Robertista. — Kun meitä on kolme, hän lisäsi, — olisimme jokseenkin saamattomia, ellemme löydä jotakin raikkaan juomaveden saantipaikkaa.
— Mutta entäs minä? Paganel kysyi.
— Te, rakas Paganel, majuri vastasi, — te jäätte jälkijoukkoon. Te tunnette 37. leveysasteen, Guamin-joen ja koko pampan hyvin, ja me tarvitsemme teitä. Mulrady, Wilson tai minä emme osaisi jälleen löytää Thalcavea, mutta sen sijaan me kuljemme turvallisesti kunnon Jacques Paganelin johdolla.