— Minä alistun, maantieteilijä vastasi hyvin mielissään ylipäällikkyydestään.
— Mutta ei mitään hajamielisyyksiä! majuri lisäsi. — Älkää johtako meitä sinne, missä meillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi takaisin Tyynen valtameren rannalle!
— Teille se kyllä ei olisi muuta kuin oikein ja kohtuullista, sietämätön majuri, Paganel vastasi nauraen. — Mutta sanokaa minulle, rakas Glenarvan, kuinka te tulette kielen puolesta toimeen Thalcaven kanssa?
— Minä arvelen, Glenarvan vastasi, — että patagonialaisella ja minulla ei ole paljon halua lörpötellä. Mutta vakavasti puhuen luulen vähäisellä espanjallani voivani kuitenkin saada hänet ymmärtämään ajatukseni.
— Lähtekää siis, arvoisa ystäväni, Paganel lausui.
— Syökäämme ensin, Glenarvan huomautti, — ja nukkukaamme, jos voimme, lähtöhetkeen saakka.
Syötiin ilman pisaraakaan juotavaa, mikä ei tuntunut juuri virkistävältä, ja ryhdyttiin paremman puutteessa nukkumaan. Paganel näki unta rankkasateista, koskista, virroista, joista, lammikoista, puroista, jopa täysistä vesikarahveista, sanalla sanoen kaikesta, mikä vain jollakin tavoin sisälsi juotavaa vettä. Siitä tuli hänelle suorastaan painajainen.
Aamulla kello kuuden aikana satuloitiin Thalcaven, Glenarvanin ja Robert Grantin hevoset; niille annettiin viimeinen vesiannos, ja ne nielivät sen suuremmalla halulla kuin nautinnolla, sillä vesi oli jo kovin pilaantunutta. Sitten ratsumiehet nousivat satulaan.
— Näkemiin, sanoivat majuri, Austin, Wilson ja Mulrady.
— Ja ennen kaikkea, koettakaa olla palaamatta, Paganel lisäsi.