— En totisesti, sitä en tiedä.
— No sitten teidän tulee se tietää, mylord, Robert vastasi tarttuen lordin käteen ja suuteli sitä.
Glenarvan pudisti hiljaa päätään, mutta keskustelu ei jatkunut, sillä
Thalcave viittasi heitä kiiruhtamaan. He olivat jääneet kauas jälkeen.
Eikä auttanut hukata aikaa, vaan piti ajatella taemmas jääneitä
kumppaneita.
Hevoset kannustettiin taas neliin, mutta pian kävi selväksi, etteivät ne Thaukaa lukuunottamatta enää kestäisi sitä kauan. Puolenpäivän aikaan niille täytyi suoda tunnin lepo. Ne eivät jaksaneet enää ja hylkivät laihaa, auringonsäteiden kuivattamaa alfafare-ruohoa.
Glenarvan kävi levottomaksi. Kuivuuden merkit eivät vähenneet, ja vedenpuutteesta saattoi tulla tuhoisia seurauksia. Thalcave ei puhunut mitään, luultavasti ajatellen, että jos Guamini oli kuivunut, silloin vasta olisi aika surra, jos ylimalkaan intiaani voi milloinkaan tuntea epätoivoa.
Lähdettiin jälleen liikkeelle ja ruoskan ja kannusten avulla saatiin hevoset kulkemaan, mutta vain käymäjalkaa, juosta ne eivät jaksaneet.
Thalcave olisi voinut hyvin mennä edelle, sillä Thauka olisi saattanut muutamassa tunnissa viedä hänet joen rannalle. Epäilemättä hän ajatteli sitä; mutta toisaalta hän ei tahtonut jättää kumppaneitaan yksin keskelle tätä erämaata, vaan pakotti Thaukan hillitsemään vauhtia.
Mutta hevonen vastusteli, vikuroi ja hirnui rajusti ennen kuin suostui kulkemaan käymäjalkaa; se totteli enemmän isäntänsä sanoja kuin voimakeinoja. Thalcave keskusteli tosiaankin hevosensa kanssa, ja vaikka Thauka ei vastannut, niin se ainakin ymmärsi. Patagonialainen selitti sille varmaankin päteviä syitä, sillä jonkun aikaa kiisteltyään Thauka taipui hänen todisteluihinsa ja totteli, vaikkakin kuolaimiaan pureskellen.
Mutta jos Thauka ymmärsi Thalcavea, niin Thalcavekin oli ymmärtänyt Thaukaa. Älykäs eläin oli herkillä aisteillaan tuntenut jotakin kosteutta ilmassa; se hengitti sitä ahnaasti liikutellen ja maiskutellen kieltään ikään kuin olisi tuonut hyvänmakuista nestettä. Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä: vesi ei ollut kaukana.
Hän rohkaisi siis kumppaneitaan kertoen Thaukan malttamattomuudesta, jonka molemmat toisetkin hevoset pian ymmärsivät. Ne tekivät viimeisen ponnistuksen ja lähtivät nelistämään intiaanin perässä. Kello kolmen seuduilla näkyi eräässä laaksossa valkoinen juova. Se väreili auringonpaisteessa.