— Vettä! Glenarvan sanoi.
— Vettä, niin vettä! Robert huudahti.
Heidän ei enää tarvinnut yllyttää hevosiaan. Eläinraukat tunsivat voimiensa virkistyvän ja riensivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Muutaman minuutin kuluttua ne olivat saavuttaneet Guamin-joen ja syöksyivät, valjaiden riisumista odottamatta, rintaansa myöten sen virkistävään veteen.
Ratsastajat tekivät samoin nopeammin kuin itse olivat aikoneet, ja saivat tahtomattaan kylvyn, jota kuitenkaan eivät pahoitelleet.
— Voi, kuinka se on hyvää! Robert sanoi juoden keskellä jokea.
— Varovasti, poikani, vastasi Glenarvan, joka itse teki samoin.
Kuului vain tiheää hörppimistä.
Thalcave puolestaan joi tyynesti, hätäilemättä, pienin siemauksin, mutta "pitkin kuin suopunki" kuten hän itse sanoi. Hän ei näyttänyt lainkaan lopettavan, joten saattoi kerrassaan pelätä hänen nielevän koko joen.
— No, ystävämme eivät pety toiveissaan, Glenarvan sanoi. — Saapuessaan Guaminille he saavat tosiaan hyvää vettä ja runsaasti, jos vain Thalcave jättää sitä jäljelle.
— Mutta emmekö voisi ratsastaa heitä vastaan? Robert kysyi. —
Säästettäisiin heiltä muutaman tunnin levottomuus ja kärsimykset.