Ramadaan tuotiin siis joukko pyitä, Thalcaven kamelikurki, Glenarvanin napasika ja Robertin vyötiäinen. Kamelikurki ja sika valmistettiin heti, siis nyljettiin ja leikattiin ohuiksi siivuiksi. Vyötiäinen taas on arvokas eläin, jossa on paistorasva itsessään, ja se pantiin omassa kuoressaan hehkuville hiilille.
Omaksi ateriakseen tyytyivät metsämiehet peltopyihin ja säästivät pääruoat tovereilleen. Palanpaineeksi juotiin raikasta vettä, joka julistettiin paremmaksi kuin kaikki maailman portviinit, jopa paremmaksi kuin kuuluisa usquebaugh, Skotlannin ylängöillä niin suosittu ohraviina.
Hevosia ei unohdettu. Niille koottiin ramadaan suuret määrät kuivaa ruohoa sekä ravinnoksi että vuoteeksi. Kun kaikki oli näin valmistettu, Glenarvan, Robert ja intiaani kääriytyivät ponchoihin ja heittäytyivät alfafarepahnoille, pampan metsästäjien tavallisille vuoteille.
PUNAISET SUDET.
Tuli yö. Oli uudenkuun aika, jolloin tämä yön lyhty on näkymätön maan asukkaille. Ainoastaan tähden tuike valaisi tasankoa. Horisontissa sammuivat eläinradan tähtisikermät yhä tummempaan sumuun. Guaminin vesi virtasi äänettömästi kuin pitkä öljyjuova sileällä marmorilla. Linnut, nelijalkaiset ja matelijat lepäsivät päivän vaivojen jälkeen, ja erämaan hiljaisuus levisi aavikon suunnattoman alueen ylle.
Glenarvan, Robert ja Thalcave olivat noudattaneet yhteistä lakia. Maaten paksuilla ruohopatjoillaan he nukkuivat sikeää unta. Väsymyksen näännyttäminä olivat hevosetkin heittäytyneet maahan; vain Thauka, todellinen rotuhevonen, nukkui seisaallaan yhä neljän jalkansa varassa, ylväänä levossa kuin toimessakin ja valmiina rientämään esiin isäntänsä pienimmästäkin viittauksesta. Täydellinen hiljaisuus vallitsi aitauksen sisällä, ja nuotion hiilet loivat, vähitellen sammuessaan, viimeistä hohdettaan äänettömään pimeyteen.
Mutta noin kello kymmenen aikana, jokseenkin lyhyen unen jälkeen, intiaani heräsi. Hän terästi katsettaan, höristi korviaan kulmakarvat rypyssä ilmeisesti yrittäen tavoittaa jotakin äärimmäisen hiljaista ääntä. Pian näkyi epämääräistä levottomuutta hänen tavallisesti niin värähtämättömillä kasvoillaan. Oliko hän vainunnut kiertelevien intiaanien lähestyvän tai jaguaarien, vesitiikerien tai muiden pelottavien petojen, jotka eivät ole harvinaisia jokien lähistöllä? Tämä jälkimmäinen olettamus tuntui hänestä epäilemättä todennäköisemmältä, sillä hän loi nopean silmäyksen aitaukseen kerättyihin polttoaineisiin ja tuntui huolestuvan yhä enemmän. Tuo kuivien korsien läjä palaisi tosiaan pian loppuun eikä voisi kauan pidättää rohkeita petoja.
Näin ollen ei Thalcavella ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa, mitä tuleman piti, ja hän odotti puolikyyryssä, pää käsien varassa, kyynärpäät polvia vasten, silmä tarkkana, sellaisen ihmisen asennossa, jonka äkillinen vaaran tunne on herättänyt uudestaan.
Kului tunti. Jokainen muu kuin Thalcave olisi ulkoisen hiljaisuuden tyynnyttämänä jälleen ruvennut nukkumaan. Mutta missä muukalainen ei olisi epäillyt mitään, siinä vainusivat intiaanin kiihtyneet aistit ja peritty vaisto jo lähellä vaanivan vaaran.
Hänen tähystäessään ja kuunnellessaan Thauka korskahti kireästi ja levitti sieraimiaan aitauksen aukkoa kohti. Thalcave hypähti pystyyn.