— Thauka on tuntenut vihollisen lähestyvän, hän päätteli. Hän lähti tarkastelemaan ympäristöä. Siellä oli vielä hiljaista, mutta ei rauhallista. Thalcave näki varjojen liikkuvan pensaikossa. Tuolla täällä välähteli kiiluvia pisteitä, jotka liikahtelivat joka suuntaan, vuoroin sammuivat ja syttyivät. Niitä olisi voinut verrata vedenkalvon päällä tanssiviin hyttysiin. Muukalainen olisi epäilemättä pitänyt niitä kiiltomatoina, jotka yöllä välkähtelevät monin paikoin ruohoaavikolla, mutta Thalcave ei erehtynyt; hän ymmärsi heti, millaisten vihollisten kanssa oli jouduttu tekemisiin, viritti pyssynsä hanan ja asettui vartioimaan aitauksen ensimmäisten paalujen tuntumaan.
Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Outo ääni, kuin haukahdus ja ulvahdus, kuului tasangolta. Siihen vastasi pyssynlaukaus, jota seurasi sataääninen, karmea ulina. Glenarvan ja Robert heräsivät äkkiä ja hypähtivät pystyyn.
— Mikä nyt on? Robert kysyi.
— Intiaanejako? Glenarvan tiedusteli.
— Ei, Thalcave vastasi, — aguaroja.
Robert katsahti Glenarvaniin.
— Aguaroja? hän kysyi.
— Niin, Glenarvan vastasi, — pampan punaisia susia.
Kumpikin tarttui aseisiin ja riensi intiaanin luo. Tämä viittasi tasangolle, josta nyt kuului kauheaa ulvontaa.
Robert astahti vaistomaisesti askelen taaksepäin.