— Uljas poika!
Ja käyttäen intiaanien vertauskuvaa rohkeudesta hän lisäsi:
— Hänen kannuksensa eivät tärisseet!
Glenarvan puolestaan syleili Robertia uudelleen ja kysyi:
— Miksi sinä, poikani, et antanut Thalcaven tai minun yrittää tätä viimeistä pelastuksen mahdollisuutta?
— Mylord, poika vastasi, äänessään mitä vilpittömintä kiitollisuutta, — eikö ollut minun vuoroni uhrautua? Thalcave on jo kerran pelastanut henkeni! Ja te, tehän olette matkalla pelastamaan isäni.
ARGENTIINAN TASANGOT.
Kun jälleennäkemisen ensi riemusta oli toinnuttu tajusivat Paganel, Austin, Wilson, Mulrady, kaikki, jotka olivat jääneet jälkijoukkoon, majuri MacNabbsia ehkä lukuunottamatta, että he olivat nääntymäisillään janoon. Onneksi Guamin ei ollut kaukana. Niinpä lähdettiin jatkamaan matkaa, ja kello seitsemän aikaan aamulla saapui retkikunta ramadan lähelle. Nähdessään sen edustalle kertyneet susien raadot heidän oli helppo ymmärtää hyökkäyksen rajuus ja puolustuksen uljuus.
Kun matkamiehet olivat kyllikseen virkistäytyneet, he ryhtyivät ramadan aitauksessa syömään suurenmoista aamiaista. Nandu-viipaleet myönnettiin mainioiksi ja kuoressaan paistettu vyötiäinen harvinaiseksi herkuksi.
— Olisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jos tätä söisi vain sen verran, että nälkä lähtee, Paganel sanoi. — Tätä pitää syödä vatsan täydeltä.