Ja hän söi suorastaan kuin ahmatti eikä voinut siitä pahoin, sillä hän joi runsaasti Guaminin raikasta vettä, jolla hänen mielestään oli erinomaisia ruokaa sulattavia ominaisuuksia.
Kello kymmenen aikaan aamulla Glenarvan, joka ei tahtonut toistaa Hannibalin hairahdusta Capuan luona, antoi lähtömerkin. Nahkaleilit täytettiin vedellä ja lähdettiin matkaan. Virkistyneet hevoset kulkivat halukkaasti, joten melkein koko päivä edettiin lyhyttä neliä. Maa oli kosteampaa ja vehmaampaa, mutta yhä vain autiota. Marraskuun 2. ja S. päivänä ei tapahtunut mitään erikoista, ja illalla majoittuivat pitkästä matkasta väsyneet vaeltajat pampan reunalle, Buenos Airesin maakunnan rajalle. He olivat lähteneet Talkahuanon lahdelta 14. päivänä lokakuuta; niinpä he siis olivat kahdessakymmenessä päivässä kulkeneet yli seitsemänsataa kilometriä eli lähes kaksi kolmannesta koko matkasta.
Seuraavana aamuna ylitettiin se sopimuksenvarainen raja, joka erottaa Argentiinan tasangot pampa-alueista. Siellä Thalcave toivoi tapaavansa ne heimot, joiden käsissä hän uskoi kapteeni Harry Grantin ja hänen molempien vankitoveriensa olevan.
Niistä neljästätoista maakunnasta, jotka kuuluvat Argentiinan tasavaltaan, on Buenos Aires laajin ja väkirikkain. Sen raja ulottuu intiaanien alueille etelässä 64. ja 65. asteen välillä. Maaperä on hämmästyttävän hedelmällistä. Ilmanala on erinomaisen terveellinen tällä tasangolla, joka on ruohojen ja pensasmaisten palkokasvien peitossa ja ulottuu melkein aivan vaakasuorana Tandilin ja Tapalquemin vuoriharjanteiden juurelle saakka.
Lähdettyään Guaminilta matkamiehet totesivat suureksi mielihyväkseen lämpötilan tuntuvasti parantuneen. Se ei noussut keskimäärin yli seitsemäntoista asteen Celsiusta, sillä Patagoniasta päin puhalsi voimakkaita ja kylmiä tuulia, jotka pitävät siellä ilmaa alituisessa liikkeessä. Niinpä eläimillä ja ihmisillä ei ollut mitään valittamista, heidän kärsittyään niin paljon kuivuudesta ja kuumuudesta. Kuljettiin eteenpäin innokkaasti ja toiveikkaina. Mutta Thalcaven sanoista huolimatta näytti maa olevan aivan asumaton tai tarkemmin sanoen asukkaista tyhjentynyt.
Matkamiesten itäänpäin suuntautuva reitti sivuutti tai leikkasi usein pieniä laguuneja, joissa oli milloin suolatonta, milloin suolansekaista vettä. Niiden rannoilla ja pensaiden suojassa hyppeli keveitä hippiäisiä ja iloiset leivot livertelivät yhdessä tangarien kera, jotka kilpailivat väriloistossa välkkyvien kolibrien kanssa. Nämä sirot linnut lepattivat hilpeästi, kiinnittämättä huomiota sotaisiin kottaraisiin, jotka komeilivat rannoilla punaisine olkalappuineen ja rintoineen. Okaisissa pensaissa keinui annubien irrallinen pesä kuin kreolittaren riippumatto, ja järvien rannoilla marssi uhkeita flamingoja säännöllisin välein, levitellen tulenvärisiä siipiään tuuleen. Täällä nähtiin niiden kolmenkymmenen sentin korkuisia, katkaistun kartion muotoisia pesiä tuhansittain ryhmissä, ikään kuin pienenä kaupunkina. Flamingot eivät sanottavasti välittäneet matkamiesten lähestymisestä. Sitä vastoin tiedemies Paganel ei jättänyt niitä rauhaan.
— Jo kauan, hän sanoi majurille, — olen kovasti halunnut nähdä flamingon lentävän.
— Vai niin, majuri sanoi.
— Ja kun nyt sattuu tilaisuus, käytän sitä hyväkseni.
— Tehkää niin, Paganel.