— Hän pääsee pitkälle, kersantti lisäsi. — Kerran eversti tai kenraali.
Kersantti Manuel oli niin innostunut, että hänen kanssaan ei olisi voinut väitellä sotilasammatin etevämmyydestä tai hänen sotaisten jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän oli onnellinen, ja kuten Goethe sanoo: — Mi huvitusta sulle toi, ei kuvitusta olla voi.
Koko tämä juttu kesti runsaan neljännestunnin Thalcaven suureksi kummastukseksi. Intiaani ei voinut käsittää, että yhdestä kurkusta saattoi lähteä sellaista sanatulvaa. Kukaan ei keskeyttänyt komentajaa. Kun kumminkin jokainen kersantti, ranskalainenkin, kerran vaikenee, niin Manuelkin vaikeni vihdoin, pyydettyään vieraitaan tulemaan asuntoonsa. Nämä alistuivat esittäytymään rouva Ipharaguerrelle, joka heistä tuntui olevan "kunnon ihminen", mikäli tätä vanhan maailman sanaa voi käyttää intiaaninaisesta puhuttaessa.
Kun kersantin mieliksi oli tehty kaikki, mitä hän tahtoi, hän kysyi vierailtaan, mikä hänelle tuotti heidän käyntinsä kunnian. Silloin, jos milloinkaan, se oli aika selittää. Paganel selvitti hänelle ranskaksi koko matkan pampan halki ja lopuksi tiedusteli, minkä vuoksi intiaanit olivat jättäneet maan.
— Ah…! eikö ketään! kersantti vastasi kohauttaen olkapäitään. — Tosiaankin…! Vai ei ketään…! Meikäläisten täytyy istua kädet ristissä … ei ole mitään tekemistä!
— Mutta mikä siihen on syynä?
— Sota.
— Sotako?
— Niin. Sisällissota…
— Sisällissotako? toisti Paganel, joka huomaamattaan hoki kuin neekeri.