Thalcave kääntyi komentajan puoleen ja esitteli hänelle lordi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa. Puhuessaan komentaja tarkasteli herkeämättä Paganelia kiusallisen itsepintaisesti. Tiedemies ei käsittänyt, mitä tämä sillä tarkoitti, ja aikoi juuri kysyä sitä, kun toinen arastelematta tarttui hänen käteensä ja lausui ilahtuneena maantieteilijän kielellä:
— Ranskalainen?
— Niin, ranskalainen! Paganel vastasi.
— Hauska tavata! Tervetuloa, tervetuloa! Minä olen myös ranskalainen, komentaja lausui pudistaen tiedemiehen kättä todellakin huolestuttavan voimakkaasti.
— Onko hän teidän ystäviänne? majuri kysyi Paganelilta.
— Tietenkin! tämä vastasi ylväästi. — Onhan minulla ystäviä kaikissa viidessä maanosassa.
Ja vapautettuaan vaivoin kätensä sitä puristavista elävistä pihdeistä hän aloitti kaikkien sääntöjen mukaisen keskustelun vahvan komentajan kanssa. Glenarvan olisi mielellään ottanut välillä esiin oman asiansa, mutta sotilas kertoi elämäntarinansa eikä olisi suvainnut keskeytystä. Saatiin tietää, että tämä kunnon mies oli lähtenyt Ranskasta kauan sitten. Äidinkieltään hän ei enää puhunut sujuvasti: tosin hän ei ollut unohtanut sanoja, mutta ei osannut sulavasti yhdistellä niitä. Hän puhui melkein kuin Ranskan siirtomaiden neekeri. Mutta näinkin saivat hänen vieraansa pian tietää, että Independancen linnan komentaja oli ranskalainen kersantti, entinen Parchappen alainen.
Hän ei ollut enää jättänyt linnaa sitten sen rakentamisen vuonna 1828, ja nyt hän oli sen päällikkö Argentiinan hallituksen suostumuksella. Hän oli viisikymmenvuotias ja kansallisuudeltaan baski; hänen nimensä oli Manuel Ipharaguerre. Hän ei siis ollut espanjalainen, vaikka läheltä piti. Vuotta jälkeen maahantulonsa oli kersantti Manuel hankkinut kansalaisoikeudet, astunut Argentiinan armeijan palvelukseen ja nainut kunnon intiaaninaisen, joka nyt imetti kuuden kuukauden vanhoja kaksosia. Poikia tietenkin, sillä kersantin elämänkumppani ei olisi katsonut sopivaksi antaa hänelle tyttöjä. Manuel ei tunnustanut muuta säätyä kuin sotilaan, ja hän toivoi ajan ja Jumalan avulla voivansa tarjota tasavallalle kokonaisen komppanian nuoria sotilaita.
— Tässä! hän sanoi. — Hyvä poika. Hyvä sotamies. José. Juan. Miquele.
Pepe. Pepe seitsemän vuotta. Puree jo itse lovet patruunoihin!
Kuullessaan itseään kiitettävän Pepe löi pienet jalkansa yhteen ja teki kiväärillä kunniaa täysin moitteettomasti.