INDEPENDANCEN LINNA.
Tandil-vuoristo on noin kolmesataa metriä merenpintaa korkeammalla; se on alkuperäinen vuori, toisin sanoen vanhempi kuin mikään elimellinen ja vaihtoperäinen tuote siinä mielessä, että sen rakenne ja kokoomus ovat vähitellen muuttuneet maan sisäisen kuumuuden vaikutuksesta. Se on puoliympyrän muotoinen sarja ruohon peittämiä gneissikukkuloita. Tandilin piiri, joka on siitä saanut nimensä, käsittää Buenos Airesin maakunnan koko eteläosan ja rajoittuu rinteeseen, josta vedet virtaavat pohjoista kohti.
Tässä piirissä on noin neljätuhatta asukasta, ja sen pääpaikkana on Tandilin kylä vuoren pohjoisten huippujen juurella Independancen linnan suojassa; sillä on jokseenkin suotuisa sijaintipaikka Chapaleofun suurehkon joen varrella. Erikoinen ominaisuus, jonka Paganel varmaankin tiesi, oli se, että tässä kylässä asuu pääasiallisesti ranskalaisia baskeja ja italialaisia siirtolaisia. Juuri Ranska perustikin ensimmäiset muukalaissiirtolat tähän osaan La Platan alankoa. Vuonna 1828 rakennettiin ranskalaisen Parchappen toimesta Independancen linna suojelemaan maata intiaanien alituisia hyökkäyksiä vastaan. Häntä avusti tässä yrityksessä ensiluokkainen tiedemies, Alcide d'Orbigny, joka on parhaiten tuntenut, tutkinut ja kuvannut kaikki Etelä-Amerikan eteläiset alueet.
Tandilin kylä on verrattain tärkeä paikka. Galereilla, suurilla, härkien vetämillä ja tasangon teille hyvin soveltuvilla rattailla, sieltä pääsee kahdessatoista päivässä Buenos Airesiin, ja siitä johtuu varsin vilkas kauppa; kylä lähettää kaupunkiin estanciojensa karjaa, saladerojensa suolalihaa ja intiaaniteollisuuden erikoisia tuotteita, kuten pumpulikankaita, villakudoksia, nahanpunojien kysyttyjä teoksia ja muuta sellaista. Paitsi muutamia varsin mukavia taloja on Tandilissa myös kouluja ja kirkkoja tämän ja tulevan elämän opetusta varten.
Kerrottuaan kaiken tämän Paganel lisäsi, että Tandilin kylästä epäilemättä saataisiin kaivatut tiedot; sitä paitsi linnassa on aina osasto kansallista sotaväkeä. Glenarvan vei siis hevoset jokseenkin asialliselta näyttävän fondan talliin; sen jälkeen Paganel, majuri, Robert ja hän lähtivät Thalcaven saattamina Independancen linnaa kohti. Muutamassa minuutissa noustuaan erään vuoren harjalle he saapuivat ulkoportille, jota argentiinalainen vahtisotilas jokseenkin huolimattomasti vartioi. He pääsivät sisään vaivattomasti, mikä osoitti joko suurta huolettomuutta tai varmaa turvallisuutta.
Muutamia sotilaita oli parhaillaan harjoituksissa linnan ulkopihalla; mutta vanhin näistä sotilaista oli kahdenkymmenen, nuorin tuskin seitsenvuotias. Totta puhuen oli siinä tusina lapsia ja nuoria poikia, jotka suorittivat tehtävänsä aika hyvin. Heidän univormunaan oli nahkavyöllä vyötärölle sidottu juovikas paita; housuista, sukista tai skotlantilaisesta housuhameesta ei ollut puhettakaan, varsinkin kun lämmin ilmanala salli näin kevyen asun. Paganel sai heti hyvän käsityksen hallituksesta, joka ei tuhlannut varojaan turhuuteen. Jokaisella näistä nuorista pojista oli nallipyssy ja sapeli, jälkimmäinen liian pitkä ja pyssy liian raskas poikasille. Kaikilla oli päivettyneet kasvot ja sukulaisuudesta kertovat piirteet. Opettava korpraali, joka heitä komensi, oli myös toisten näköinen. Heidän täytyi olla ja he olivatkin kaksitoista veljestä, jotka tekivät temppuja kolmannentoista johdolla.
Se ei kummastuttanut Paganelia; hän tunsi argentiinalaisen tilastonsa ja tiesi, että täällä lasten keskimäärä perhettä kohti on yli yhdeksän; mutta enemmän häntä hämmästytti nähdä näiden pikkusotilaiden harjoittelevan ranskalaiseen malliin ja suorittavan lataustemput täysin täsmällisesti kahdellatoista otteella. Lausuttiinpa korpraalin komentosanatkin usein maantieteilijän äidinkielellä.
— Sepä on omituista, hän sanoi.
Mutta Glenarvan ei ollut tullut Independancen linnaan katsomaan poikasten aseharjoitusta, vielä vähemmän keskustelemaan heidän kansallisuudestaan tai alkuperästään. Niinpä hän ei antanut Paganelille aikaa sen enempää kummastella, vaan pyysi häntä kysymään varusväen päällikköä. Paganel teki niin, ja yksi argentiinalaisista sotilaista lähti pientä, kasarmina käytettyä rakennusta kohti.
Hetken kuluttua saapui komentaja itse, viisikymmenvuotias, voimakas, sotilaallisen ryhdikäs, karkeaviiksinen mies, jolla oli ulkonevat poskipäät, harmahtavat hiukset ja käskevä katse, ainakin mikäli hänen lyhytvartisesta piipustaan tupruavan savun seasta saattoi huomata. Hänellä oli Paganelin mielestä hyvin samanlainen kävelytapa kuin vanhoilla aliupseereilla hänen kotimaassaan.