— Niin, ja minä kuulin jälkeenpäin … ranskalainen pelastui.
— Pelastui! Robert huudahti henkeään pidättäen.
— Niin, pelastui intiaanien käsistä, Manuel vastasi.
Kaikki katsahtivat tiedemieheen, joka epätoivoisen näköisenä löi otsaansa.
— Ah, nyt ymmärrän! hän sanoi vihdoin. — Kaikki on selvää, kaikki selvenee!
— Mutta mistä on puhe? Glenarvan tiedusteli levottomana ja malttamattomana.
— Ystäväni, Paganel vastasi tarttuen Robertin käteen, - meidän on alistuttava suureen pettymykseen! Me olemme väärillä jäljillä! Asia ei koske lainkaan kapteenia, vaan erästä maanmiestäni, jonka toverin, Marco Vazellon, pojuchit todella tappoivat. Se ranskalainen joutui niiden julmien intiaanien mukana monta kertaa Coloradon rannoille saakka, mutta päästyään onnellisesti karkaamaan heidän käsistään hän palasi Ranskaan. Luullen olevamme Harry Grantin jäljillä olemmekin seuranneet nuoren Guinnardin jälkiä.[18]
Syvä hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Erehdys oli ilmeinen. Kersantin antamat tiedot, vangin kansallisuus, hänen kumppaninsa murha, hänen karkaamisensa intiaanien käsistä, kaikki nämä seikat tekivät sen kouraantuntuvaksi.
Glenarvan katsoi Thalcavea hämmentyneenä. Silloin alkoi intiaani puhua:
— Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan kolmesta englantilaisesta vangista?