Glenarvan nelisti eteenpäin sanaakaan sanomatta, Robert rinnallaan; hänen uljas ja toimelias luonteensa ei voinut tyynesti alistua tähän vastoinkäymiseen; hänen sydämensä jyskytti aivan haljetakseen ja hänen päätään särki. Vaikeuksien kannustamana käänteli Paganel pullosta löytyneiden paperien sanoja kaikin mahdollisin tavoin löytääkseen niistä jotakin uutta. Thalcave pysyi vaiti ja antoi Thaukan pitää huolta eteenpäin kulkemisesta. Aina luottavainen majuri oli tyyni ja varma kuin konsaan mies, joka ei anna vastoinkäymisten masentaa itseään. Tom Austin ja hänen molemmat matruusinsa olivat isäntänsä tavoin niin alakuloisia, että kun jänis loikkasi heidän eteensä kapealla polulla, katsahtivat taikauskoiset skotlantilaiset toisiaan.
— Huono enne, Wilson sanoi.
— Niin, Ylämailla, Mulrady vastasi.
— Mikä on huonoa siellä, ei ole parempaa täällä, Wilson huomautti miettiväisenä.
Puolenpäivän aikaan matkamiehet olivat jo jättäneet taakseen Tandil-vuoriston ja vaelsivat jälleen niitä kumpuilevia tasankoja, jotka ulottuvat mereen saakka. Joka askelella kostuttivat kirkkaat, korkeaan ruohikkoon katoavat joet tätä vehmasta seutua. Maa alkoi jälleen olla laakean tasaista, kuin valtameri aaltojen tyynnyttyä. Argentiinan pampan viimeiset vuoret oli sivuutettu, ja yksitoikkoinen, pitkä, vihreä matto levisi hevosten jalkojen eteen.
Tähän saakka oli sää ollut kaunis, mutta nyt alkoi taivas näyttää huolestuttavalta. Edellisten päivien helteen kehittämien ja tiheiksi pilviksi keräämien vesihöyryjen paljous uhkasi puhjeta rankkasateiksi. Atlantin läheisyys ja siellä puhaltava länsituuli teki ilmaston tällä seudulla erikoisen kosteaksi, mikä näkyi maaperän hedelmällisyytenä, rehevien laitumien runsaana ruohonkasvuna ja vihannan tummuutena. Mutta laajat pilvet eivät sataneet vielä tänä päivänä, ja kun hevoset olivat vaivattomasti kulkeneet seitsemättäkymmentä kilometriä, ne pysähtyivät illalla syvien canadien, luonnon muovaamien kaivantojen äyräälle, jotka olivat täynnä vettä. Mitään suojaa ei ollut, vaan poncho sai olla sekä telttana että peitteenä, ja kaikki nukkuivat taivaan alla, jonka uhkaukset kuitenkin onneksi jäivät toteuttamatta.
Seuraavana päivänä näkyi maanalaisten virtojen runsaus yhä selvemmin sitä mukaa kuin lakeus muuttui alavammaksi ja kosteus kihosi esiin maan joka huokosesta. Pian tien itäänpäin sulkivat suuret lammikot, joista muutamat jo olivat syviä, toiset taas vasta puhkeamassa esiin. Niin kauan kuin ei ollut puhe muusta kuin "laguuneista", selväreunaisista ja vesikasvittomista vedenkertymistä, hevoset selviytyivät niistä hienosti; mutta hankalampia olivat hetteiköt, pentanot, joita peitti pitkä ruoho ja joiden vaaroja ei voinut ennalta aavistaa.
Nämä rapakot olivat vieneet tuhoon useamman kuin yhden elävän olennon, ja Robert, joka oli ratsastanut jonkin matkaa edelle, palasi nelistäen ja huusi:
— Herra Paganel! Herra Paganel! Sarvimetsä!
— Mitä? tiedemies vastasi. — Oletko löytänyt sarvimetsän?