— Olen, olen, ainakin metsikön.
— Sinä kuvittelet, poika, Paganel vastasi kohauttaen olkapäitään.
— Minä en kuvittele, Robert intti, — ja te saatte nähdä itse. Tämä on merkillinen maa. Täällä kylvetään sarvia, jotka kasvavat kuin ruispelto. Tahtoisinpa nähdä sen viljaa.
— Hän on tosissaan, majuri lausui.
— Niin olenkin, herra majuri, saatte kohta nähdä.
Robert ei ollut erehtynyt, ja pian oltiin suunnattoman lakeuden edessä, johon oli suorastaan istutettu sarvia ja joka ulottui niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli todellakin metsä, matala ja tiheä, mutta kummallinen.
— No? Robert kysyi.
— Se on perin merkillistä, Paganel vastasi ja kääntyi kysyvästi intiaanin puoleen.
— Sarvet pistävät ylös maasta, Thalcave sanoi, — mutta härät ovat sen alla.
— Mitä! Paganel huudahti, — onko koko lauma uponnut tuohon mutaan?