— On, patagonialainen sanoi.
Suunnattoman suuri karjalauma oli todellakin kohdannut kuolemansa tämän kamaran alla, joka oli vajonnut sen juostessa yli; satamäärin härkiä oli kuollut vieri viereen, hyllyvän rimmen tukehduttamina. Tällaista sattuu joskus Argentiinan alangoilla eikä ilmiö voinut olla tuntematon intiaanille, joka siitä sopivasti huomauttikin.
Niinpä kierrettiin tämä komea uhrialttari, joka olisi voinut tyydyttää antiikin jumalien ahneimmatkin vaatimukset, ja tunnin kuluttua oli sarvikenttä jäänyt jo yli kolmen kilometrin päähän.
Thalcave pani jonkin verran levottomana merkille nämä oudot ilmiöt, jotka eivät tuntuneet hänestä tavallisilta. Hän pysähtyi usein kohottautuen jalustinten varaan. Kookkaana miehenä hän ylettyi katsomaan kauas; mutta kun hän ei huomannut mitään, mikä olisi selittänyt tätä tilannetta, hän jatkoi taas pian keskeyttämäänsä matkaa. Pari kilometriä kuljettuaan hän pysähtyi jälleen, poikkesi sivuun reitiltä ja teki monen kilometrin kierroksen, milloin pohjoiseen, milloin etelään, eikä palattuaan joukon kärkeen sanonut, mitä hän pelkäsi tai toivoi. Tämä toistui monta kertaa, kiihotti Paganelin uteliaisuutta ja herätti levottomuutta Glenarvanissa, joka pyysi tiedemiestä kysymään intiaanilta syytä siihen, kuten Paganel kohta tekikin.
Thalcave vastasi hänelle ihmettelevänsä, miksi koko tasanko oli niin vetinen. Mikäli hän muisti ja niin kauan kuin hän oli toiminut oppaana, hän ei milloinkaan ollut nähnyt maaperän olevan näin kostea; sadeaikanakin tapasi Argentiinan alangoilla aina kuivia kohtia.
— Mutta mistä tämä lisääntyvä kosteus johtuu? Paganel kysyi.
— En tiedä, intiaani vastasi. — Jospa tietäisinkin…!
— Eivätkö vuorilta tulevat joet koskaan tulvi sateiden jälkeen?
— Kyllä joskus.
— No, ehkä niin on nytkin?