— Ehkä! Thalcave sanoi.
Paganelin täytyi tyytyä tähän puolinaiseen vastaukseen ja ilmoittaa
Glenarvanille keskustelunsa tulos.
— Mitä Thalcave neuvoo tekemään? Glenarvan tiedusti.
— Mitä on tehtävä? Paganel kysyi patagonialaiselta.
— Ratsastettava ripeästi, intiaani vastasi.
Neuvo oli helpompi antaa kuin noudattaa, sillä hevoset väsyivät pian polkiessaan maata, joka vajosi kavioiden alla; maa aleni vähitellen, ja tätä lakeuden osaa saattoi pitää suurena altaana, johon kaikkialta virtaavat vedet pian kokoontuisivat. Oli siis tärkeätä päästä nopeasti tämän alangon poikki, jonka tulva heti muuttaisi järveksi.
Lisättiin vauhtia. Mutta ei siinä kyllin, että vettä jo purskui hevosten kavioiden alla; noin kello kahden aikaan aamulla aukenivat taivaan sulkuportit, ja trooppinen sade syöksyi ryöppynä avaraan rotkoon. Ei liene milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta tuoda ilmi filosofista maailmankatsomusta; ei ollut mitään mahdollisuutta väistää tätä vedenpaisumusta, ja niinpä oli parasta ottaa se vastaan tyynesti. Ponchot lirisivät vettä; hatut kastelivat niitä kuin katto, jonka rännit ovat tukkeutuneet; satulojen tupsut näyttivät olevan nestesäikeistä tehtyjä, ja ratsastajat, joiden päälle hevosten kaviot joka askelella pärskyttivät kuraa, kulkivat kahden ryöpyn, taivaasta ja maasta tulevan välissä.
Läpimärkinä, kohmettuneina ja väsymyksen näännyttäminä he vihdoin illansuussa tapasivat kurjan ranchon. Ainoastaan kaikkein vaatimattomin ihminen saattoi katsoa sitä nimelliseksikään suojaksi ja vain lopen väsynyt matkamies siihen turvautua. Mutta Glenarvanilla ja hänen kumppaneillaan ei ollut valinnan varaa. He ryömivät siis tähän hyljättyyn hökkeliin, jota pampan köyhä intiaanikin olisi halveksinut. Vaivoin saatiin sytytetyksi kurja ruohotuli, josta lähti enemmän savua kuin lämpöä. Sade pieksi ankarasti ulkopuolta, ja mätä olkikatto valui vettä. Ettei tuli sammunut kahtakymmentä kertaa, se johtui vain siitä, että Mulrady ja Wilson yhtä usein estivät vettä valumasta sisään.
Niukka ja jokseenkin vaatimaton illallinen oli alakuloinen: ei ollut ruokahalua. Vain majuri söi lionnuttakin ruokaa jättämättä ainoatakaan suupalaa jäljelle; järkähtämätön MacNabbs kesti hyvin nämäkin vastukset. Mitä Paganeliin tuli, hän yritti ranskalaisena laskea leikkiä, mutta ilman menestystä.
— Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, — ne eivät syty.