— Millaisen?
— En tiedä.
Joskaan silmin ei vielä voinut nähdä Thaukan aavistamaa vaaraa, niin korvin sen kuitenkin saattoi jo kuulla. Kumeaa kohinaa, kuin lähenevän nousuveden pauhua, kuului kaukaisuudesta. Tuuli puhalsi kosteina, vesipärskeistä märkinä puuskina; linnut lensivät ohi nuolennopeasti paeten jotakin outoa ilmiötä; ja hevoset, jotka kahlasivat vedessä melkein polviin saakka, tunsivat jo tulvan vuolteen. Pian kuului kauheaa mölinää, ulinaa, hirnuntaa, määkynää, kaikki etelästä käsin, ja hetken kuluttua nähtiin valtavia laumoja mitä erilaisimpia pelästyneitä eläimiä pakenevan huikeaa vauhtia, sikin sokin, kaatuen nurin ja taas nousten. Niiden nostattamassa vedenpärskeessä oli melkein mahdotonta nähdä, mitä eläimiä ne olivat. Sata suurinta valaskalaa ei olisi voinut pärskyttää meren aaltoja niin rajusti.
— Anda! Anda![19] Thalcave huusi kaikuvalla äänellä.
— Mitä nyt? Paganel kysyi.
— Tulva! Thalcave vastasi kannustaen hevostaan ja kääntäen sen pohjoista kohti.
— Tulva! Paganel huusi, ja kaikki kääntyivät seuraamaan Thaukan jälkiä.
Olikin jo aika, sillä kahdeksan kilometrin päässä etelässä vyöryi tasangon yli korkea ja leveä hyökyaalto muuttaen kaikki mereksi. Korkea ruoho kaatui kuin viikatteen leikkaamana, virran tempaisemat mimoosat kelluivat veden pinnalla ja ajelehtivat sen mukana uivina saarina. Vesimassa purkautui paksuina, leveinä koskina vastustamattomalla voimalla. Ilmeisesti jossakin pampan suurten jokien padot olivat murtuneet ja kenties pohjoisesta Coloradon ja etelästä Negron vedet yhtyivät nyt yhteiseen uomaan.
Thalcaven ilmoittama tulva syöksyi eteenpäin nopeasti kuin kilpahevonen. Matkamiehet pakenivat sen alta kuin myrskytuulen ajama pilvi. Heidän katseensa etsivät turhaan suojapaikkaa. Taivas ja vesi yhtyivät horisontissa. Vaaran kannustamina kiitivät hevoset hurjaa neliä, ja ratsumiehet saattoivat töin tuskin pysyä satulassa. Glenarvan katsoi usein taakseen.
— Tulva saa meidät kiinni, hän ajatteli.